3/20/2018

Merelle – minä lähden

En osannut aavistaa, että merellä olisi sielu.
Ja että se sielu on samaa materiaa kuin minun.
Se on syvä, herkkä ja polveilee tuhansina väreinä.
Ja kalliot, kaislat ja aaltojen muovaama hiekka;
surullinen, yksinäinen merituuli.

Minä seison rannalla. Sydän syrjällään merien äärellä
–  yritän ymmärtää kuinka sieluni repeytyi kahtia. 
Syntymässäkö meidät toisiltamme riistettiin, vaiko ennen.

En edes tiedä, olenko onnekas vai onneton,
kaipaan vain takaisin aalloille ja tuuliin.
Kaipaan, vaikka olen toisaalta ja toisenlainen:
Olen kallioinen metsämaa – Kainuu ja Karjala.
Jäkälä, männyt ja purojen kaino solina.

On niin vaikea ymmärtää miten minä,
vailla edeltävää sielunsuhdetta meriin,
löysin itseni aallokoiden keskeltä – aina uudelleen.
Aivan yllättäen katsoin itseäni silmiin
ja meret olivat minun ja minä heidän.

Kuinka onnekasta ja kuinka riipivää on syleillä itseään,
pyytää anteeksi, hyvästellä ja lähteä.

Unelmissani minä lähden; vaivun merille.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti