tag:blogger.com,1999:blog-80771398373847755782024-03-13T17:18:10.560+02:00LorutyttöVimmuhttp://www.blogger.com/profile/03937224116954924412noreply@blogger.comBlogger78125tag:blogger.com,1999:blog-8077139837384775578.post-22676888502917290082020-02-17T23:04:00.000+02:002020-02-17T23:05:42.411+02:00HiljaisusHiljaisuus. Aivan yllättäen; meidän jälkeemme.<br />
Sinun jälkiisi on heijastuu ontto kaiku.<br />
<br />
Hiljaisuus kaikuu noissa askelkuopissa,<br />
astioissa kaikkien pöytiemme reunoilla,<br />
kylpyammeen reunoja vasten.<br />
Hiljaisuus soi minulle.<br />
<br />
Kirjan sivut eivät ole koskaan olleet näin paikoillaan.<br />
Mietin, miten jokin niin kevyt voi olla niin vaiti.<br />
Ja minne tahansa käännän pääni, ilma ympärilläni lepää<br />
kuin seisahtuneena maailman laidalle.<br />
Tässä pyhässä hiljaisuudessa laulavat kolme:<br />
Lepo, armo, ajatukseni kevyt juoksu.<br />
<div>
<br /></div>
Vimmuhttp://www.blogger.com/profile/03937224116954924412noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8077139837384775578.post-76531743987678817562019-01-26T18:00:00.001+02:002019-01-26T18:00:36.469+02:00Kaikki mikä kahlitsee on pahastaAkateemisemmat puhuvat narratiivista,<br />
en muista millä äänenpainolla.<br />
<br />
Minä en usko enää narratiiviin.<br />
Se on lukinnut minut niin kuin kaikki muukin.<br />
Analyysi mässäilee itseymmärryksellä ja nykyhetkeni katoaa,<br />
kuten kaikkiin addiktioihin ja defensseihin.<br />
On helpompaa selittää kuin tuntea -<br />
luulla kuin olla ja hengittää.<br />
<br />
Minulle määritelmät ovat tärkeitä,<br />
mutta helposti unohdan, että havainnot ovat toisaalla. Vimmuhttp://www.blogger.com/profile/03937224116954924412noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8077139837384775578.post-86382165234994178122018-09-02T15:10:00.001+03:002018-09-02T15:10:50.798+03:00Minulla olisi tässä nyt tämä vihani,<br />
olisiko teillä jotain paikkaa, johon voisin asettaa sen?<br />
<br />
Anteeksi, olen vaarassa räjähtää tuhansiksi säpäleiksi.Vimmuhttp://www.blogger.com/profile/03937224116954924412noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8077139837384775578.post-1448299031252523112017-03-28T22:05:00.003+03:002017-04-11T22:20:00.937+03:00Todistukseni, julistukseni ja huutoniKun minä sanon mielessäni:<br />
<div>
<span style="background-color: white; color: #333333; font-family: "times new roman" , "times" , serif; font-size: 16px;">»</span>Minua eivät kiinnosta paskaakaan Teidän </div>
<div>
mielipiteenne,</div>
<div>
arvionne,</div>
<div>
neuvonannot,<span style="background-color: white; color: #333333; font-family: "times new roman" , "times" , serif; font-size: 16px;">»</span></div>
<div>
tietäkää, että tämä on vain vastareaktio.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Poljetulta mielistelijältä Teille:</div>
<div>
23 vuotta elin muiden elämää ja nyt ei ole enää aikaa. </div>
<div>
Tai: eihän minulla ole muuta kuin aikaa, </div>
<div>
mutta jaan sen itse,<br />
ja on niin loputtomasti kiehtovaa,<br />
koettavaa,<br />
kaunista,<br />
intoa.<br />
ja mitä vielä. <br />
</div>
<div>
Minua ei kiinnosta paskaakaan. </div>
<div>
Mielipiteenne eivät ole enää kaivattuja täällä. </div>
<div>
<br /></div>
<div>
Tiedän kyllä mitä teen.<br />
Useimmiten: kyllä. </div>
<div>
Ja kun toisinaan en tiedä, tiedän etten. </div>
<div>
Ja suhtaudun silloin puuhiini</div>
<div>
asianmukaisella varauksella sekä<br />
kokeilunhalulla. </div>
<div>
Ja kannan vastuuni itse. <br />
<br />
Tietäkää: tämä on vain vastareaktio.<br />
Ei kiroaminen ole vaatimus,</div>
<div>
saati tarpeellista,</div>
<div>
mutta elämäni on laidasta laitaan.<br />
<br /></div>
<div>
Ajan sanelemat ihmiselon pakotteetko,</div>
<div>
vai mieli mahdollisuuksiin tarttuessaan,</div>
<div>
heittivät minut toisaalta tänne?</div>
<div>
En tiedä, mutta todistelen nyt: itselleni ja teille. </div>
<div>
<br /></div>
<div>
Tässä minä viimeinkin piirrän itselleni rajat</div>
<div>
ja seison niiden takana.<br />
Korkea aika.<br />
<br /></div>
<div>
Tämä on todistukseni, julistukseni ja huutoni.<br />
<br />
Ja aikani todisteltuani, kysyn ehkä mielipidettänne.<br />
Turvallisten, rakastavien rajojeni sisältä. </div>
<div>
<br /></div>
Vimmuhttp://www.blogger.com/profile/03937224116954924412noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8077139837384775578.post-77746766056535747102017-02-01T21:01:00.001+02:002017-02-01T21:01:15.447+02:00Lauantai syyskuussaLauantaina heräsin kello kahdentoista jälkeen. Löysin lattialta housut ja torstaina kirpputorilta ostamani neuleen; lipaston päältä kaksi kofeiinitablettia. Kuukausi sitten ajoin Kokkolasta Ouluun iltayhdeksän jälkeen ja ystäväni antoi tabletit minulle varmuuden vuoksi. Siskoni nukahti 18 kesäisenä rattiin ja vuoden päästä minä olin ketjukolarissa; olimme saaneet jo osamme liikenneonnettomuuksista. Kofeiinitabletin ja kokiksen voimin korjasin poninhäntäni, punasin huuleni ja lähdin kaupungille ostamaan puhelimeeni uutta laturia. Kanini oli syönyt edellisen lähes käyttökelvottomaksi, akkua oli jäljellä viisi prosenttia. Eilisen rommit olin aamuyöllä huuhtonut vessanpöntön kautta viemäristöön.<br />
<br />
Jalkani ajautuvat aina harhailemaan ympäri kaupunkia; en malta lopettaa, lataudun, imen itseeni ihmetystä ja energiaa. Hain luontaistuotekaupasta hellävaraista suihkugeeliä ja maustamatonta kombuchaa. Kombucha on venäläisperäinen sokeroidusta teestä käyttämällä valmistettu juoma, jota kaltaiseni taivaanrannanmaalarit juovat uskoen ja toivoen sen vaikuttavan positiivisesti terveyteen. Kirpputorille eksyttyäni löysin punaisen maton ja kasan tarpeettomia, mutta sietämättömän viehkoja vaatekappaleita. Tuntien kuluttua käännyin kotia kohti kai vain löytääkseni itseni korttelin kokoisesta puistosta keräämästä ruskan värjäämiä lehtiä. Pensaikkojen lehdet olivat pukeutuneet vihreän, keltaisen, oranssin, punaisen ja liilan sävyihin niin uskomattomin variaatioin, etten ollut käsittää luonnon taianomaista monimutkaisuutta. Tai siis yksinkertaisuutta. Kaikki oli niin simppeliä ja samojen lakien mukaan toimivaa, mutta silti tavattoman moninaista ja vaihtelevaa. Keräsin lehden toisensa jälkeen enkä ollut saada tarpeekseni.<br />
<br />
Ei kai kenenkään elämä todella ole sellaista, tällaista. Ei edes minun, vaikka oikeastaan on kyllä.<br />
<div>
<br /></div>
Vimmuhttp://www.blogger.com/profile/03937224116954924412noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8077139837384775578.post-7718672879607976972017-01-15T15:30:00.001+02:002017-01-15T15:41:23.267+02:00Identiteetti<div class="MsoNormal">
<div class="MsoNormal" style="margin-bottom: .0001pt; margin-bottom: 0cm;">
Löysin sinut
radiokanavien viidakosta. <o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="margin-bottom: .0001pt; margin-bottom: 0cm;">
Nuorissa on
todellakin muutos, toistelimme toisillemme käsi vaitonaisesti kättä hapuillen.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="margin-bottom: .0001pt; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="margin-bottom: .0001pt; margin-bottom: 0cm;">
Enkä minä
suostu rakentamaan sinulle identiteettiä. Haluaisin riisua omanikin. <o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="margin-bottom: .0001pt; margin-bottom: 0cm;">
Sillä
identiteetti on vain saastainen illuusio, <o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="margin-bottom: .0001pt; margin-bottom: 0cm;">
vaillinaisuuden
vaivoin piilottava kyhäelmä.<br />
En minä ole yhtä kuin mitään. <o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="margin-bottom: .0001pt; margin-bottom: 0cm;">
En pysyvä
stabiili tai riippuvainen,<br />
vaikka niin toivoisin, luulisin, kuvittelisin.<br />
<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="margin-bottom: .0001pt; margin-bottom: 0cm;">
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="margin-bottom: .0001pt; margin-bottom: 0cm;">
Etkä sinä ole yksikään määritelmäni. Et edes omasi. <o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="margin-bottom: .0001pt; margin-bottom: 0cm;">
Puhumme eri
kieliä samalla kanavalla. Kunnes hiljenemme.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="margin-bottom: .0001pt; margin-bottom: 0cm;">
Olemme
hiljaa, sillä sanat hukuttivat meidät väkivaltaisesti. <o:p></o:p><br />
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="margin-bottom: .0001pt; margin-bottom: 0cm;">
Jos kysyt
minulta sanoin, vangitset minut määritelmiisi. Viekottelet häkkin, jota en tule
koskaan tuntemaan tai näkemään. En tahdo sinne, tukehdun. Ollaan vain
vaiti ja hengitetään.<br />
<br /></div>
<div class="MsoNormal" style="margin-bottom: .0001pt; margin-bottom: 0cm;">
<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="margin-bottom: .0001pt; margin-bottom: 0cm;">
Olla
olemassa on vain pyrkiä jatkamaan olemassaoloaan. <o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal" style="margin-bottom: .0001pt; margin-bottom: 0cm;">
Enkä minä todella ole
yhtä kuin mitään.</div>
<br />
<div class="MsoNormal" style="margin-bottom: .0001pt; margin-bottom: 0cm;">
Mitä minä
edes kuvittelen tarkoittavani haaveillessani, että voisimme pitää – saatika
olla – yhtä? <o:p></o:p></div>
</div>
Vimmuhttp://www.blogger.com/profile/03937224116954924412noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8077139837384775578.post-35722366954083437362017-01-15T14:52:00.003+02:002017-01-15T17:01:09.952+02:00post-kaikki<div class="MsoNormal">
Kaikkialla ympärilläni huutaa vääjäämätön tuho. Teknologinen
kehitys on vain symboli sille, kuinka auttamattoman pilalla kaikki on. Elämme
tuhon ja tuskan muistomerkkien keskellä. Osana niitä ja irtisanoutumatta.
Harteillamme ihmiskunnan loputtoman syntisyyden taakka. Kollektiivinen karma ei
anna meille anteeksi: on aikakausi kaiken jälkeen.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Länsimaan kasvatti kysyy: Mitä on aidosti välittää?
Individualismi on sairaus, kulttuurin kautta leviävä rampauttava syöpä.
Kasvaneena niin saumattomasti kiinni lihaani, että ohi ei ole katsomista.
Kaikki käsitellään itsen läpi ja omia haluja kunnioittaen. <o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Me uskottelemme toisillemme passiivisen ymmärtäväisyyden
riittävän. Se ei riitä. Suru on suhteellista, kyllä, mutta vilpittömyys ei. Ihminen ei ole jumala, eikä niin sietäisi
kuvitellakaan. Tuhon profeetta, ehkä. <o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Egoistinen armahtaja hukkui omaan itsepetokseensa. Todella:
Tahdonko edes tietää, mitä on aidosti välittää?<o:p></o:p></div>
Vimmuhttp://www.blogger.com/profile/03937224116954924412noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8077139837384775578.post-43975108392690379982016-09-20T21:05:00.005+03:002016-09-20T21:08:53.432+03:00meri ja sielu ovat ikuisiaMeri on heinäkuussa lämmin ja eloisa ja minä olen tullut pitkälle. Olen lähtenyt kotikaksioni seinien sisältä. Olen sulkenut oven, olen matkustanut pois. Matkustanut lakeille maille; toisten koteihin ja toisten turvasatamiin.<br />
<br />
Olen voittanut monta kahakkaa. En öisillä nakkikioskeilla, mutta päivänvalossa katse peiliin suunnattuna. Päättäväisenä omaa sisintäni tarkkaillen olen etsinyt, löytänyt, repinyt auki ja tuntenut. Yksi kerrallaan ja vakaasti. Kaikella lempeydellämme olemme hoivanneet sinua, minua ja häntä herätäksemme jälleen uuteen heinäkuiseen aamuun. Tai syyskuun viileään auringonpaisteeseen takaisin Oulussa. Kaipuu Kainuuseen, Karjalaan: niityille, soille, metsiin ja syliin ei lopu koskaan, mutta minä olen totisesti tullut pitkälle. Olen tullut tutuksi.<br />
<br />
Rakkaus on halua huolehtia; rakkaus on syleilyä ja pakahtumista. Oikeasti rakkaus on vain epämääräinen käsite ladattuna täyteen ylimääräisiä odotuksia. Mutta käsitteiden takana on todellinen maailma ja se maailma on ehkä mykkä, mutta täynnä tunteita ja juhannustaikoja. Maailma ei osoita sinulle tunteitasi eikä nimikoi niitä; vain sinä voit olla hiljaa ja hengittää sisääsi sen saman henkäyksen, jonka jokainen atomi ympärilläsi antaa periksi.<br />
<br />
Atomit antavat periksi. Maailma on todella, totisesti, täynnä. Ja siksi olen juuri oikealla paikallani; en mahtuisi mihinkään muualle. Kerran kysyin sinulta: millainen onkaan elämä, jossa rakkautta pitää piilotella? <br />
<br />
Syyskuinen meri on arka mutta hellä ja minun sieluni on ensikertaa punainen, vaikka hengitän yhä sinistä ilmaa. Lupaan, etten koskaan lakkaa rakastamasta. Ja kuinka voisinkaan – meri ja sielu ovat ikuisia.<br />
<br />Vimmuhttp://www.blogger.com/profile/03937224116954924412noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8077139837384775578.post-33322059119569023732016-09-20T20:31:00.004+03:002016-09-20T21:55:43.351+03:00unille käynti Ilta aikaan ikävä painaa keuhkojani kasaan,<br />
kohti lakanoiden lattialle laskevia helmoja.<br />
Kaipuu ja kaiho kahmivat minut kainaloonsa,<br />
kuin ryytyneen rätin, syksyn nuutuneet lehdet.<br />
Haikeus yläpuolellani loputtoman meren lailla,<br />
tyttörukka; vällyjen alle rakkainta vailla.Vimmuhttp://www.blogger.com/profile/03937224116954924412noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8077139837384775578.post-84017920197828339602016-04-19T18:26:00.000+03:002016-04-19T18:26:18.039+03:00kevät imitoi syksyäPainavimpina hetkinään kevätilma tuntuu syksyltä. Syksy imitoi kevättä torstaisin. Maailma on harmaa ja sateinen, kengän kärjet kastuvat ja kadun varret eivät vielä viherrä. Linnut eivät viserrä. Välivuodenaikojen häilyvä rajautumattomuus tekee niistä kauniita. Kesä ei milloinkaan imitoi talvea.<br />
<div>
<br /></div>
<div>
Paitsi silloin kerran keskikesän juhlan aikaan. Se oli luonnonoikku, ilmaston lämpeneminen, kylmä kausi, mikä lie. </div>
Vimmuhttp://www.blogger.com/profile/03937224116954924412noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8077139837384775578.post-71202504040218321222016-04-19T18:15:00.005+03:002016-05-25T23:10:01.322+03:00antautunutBussin etuikkunasta siivilöityvä auringonpaiste lävistää minut. Väkivallatta se pakottaa tiensä rintakehäni ja vatsani lävitse selkärankaan asti ja lämmittää punaista penkkiä takanani. Huhtikuun auringossa olen aseeton ja raukea. Antautunut.Vimmuhttp://www.blogger.com/profile/03937224116954924412noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8077139837384775578.post-46332945166469761262016-04-19T18:13:00.000+03:002016-04-19T18:13:36.233+03:00uskoSunnuntaiöinen kaupunki tuoksuu viileälle, pölylle ja hiekalle; asvaltille hellästi laskeutuneelle tomulle ja hiljaisuudelle. Huhtikuun pimeydessä katuvalot ovat lämpimän värisiä.<br />
<br />
Millään ei ole tarkoitusta, mutta kaikki rakentuu kaikelle. Kaikelle on syynsä; kaikki tapahtuu oikeaan aikaan oikeissa olosuhteissa. Ihmisen päätösvalta on näennäinen, mutta johdateltu. Yrittämättä ei etene, totean, mutten tiedä huijaanko vain itseäni. Elämänläheisyys katoaa syy-seuraussuhteiden mereen.<br />
<br />
Vievätkö kaikki tiet determinismiin ja johtaako determinismi aina nihilismiin? Ihmisen täytyy aina ottaa uskon loikka. Jokaisen meistä, otamme sen vain eri suuntiin.Vimmuhttp://www.blogger.com/profile/03937224116954924412noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8077139837384775578.post-90416792476930702262016-02-24T01:53:00.000+02:002016-02-24T02:00:34.131+02:00Meri on kukkia täynnäMeri on tänään laventelin värinen. Minä katselen rannan kivikkojen keskeltä kuinka kepeät kuohut pirskoutuvat kiviä vasten ja kuinka vesi helisee helminä viileään kevätilmaan. Syvä sinisyys lainehtii esiin pienin pilkahduksin, mutta päälimmäisenä lepää puhdas laventeli. Pisarat täplittävät kuivaa kivikkoa ja hipovat hetkin valkeita varpaitanikin. Merivesi on kylmää, mutta hellää. Silmänräpäysten ajan auringon säteet siroavat valonsa helmien lävitse kaikkialle ympärillemme. Silmänräpäysten ajan valo tanssii ja kun se katoaa, kaikki tuntuu seisahtuvan. Meri on kukkia täynnä.<br />
<br />
Minä seison polvet lukossa ajan häkeltyneessä pysähtyneisyydessä ja katselen vettä, joka ei enää kuohu. Meri on lähes paikallaan kuin pieni eläin arasti vavisten; avoin mutta epäröivä. Hiljainen, hellä, aava. Minä tuijotan vettä ja vesi vastaa katseeseeni. Meri on lähellä, mutta ulottumattomissa. Hengitämme samaan tasaiseen tahtiin ympäröivän ilman kanssa. Vesi varpaillani viestittää syvyyksistä ja tuuli tarinoi tavoittamattomilta vastarannoilta. Korviani hellivät solina ja kuiske. Meri saa kulkijansa hukkumaan. Meri kannattelee jokaista vakaalla viattomuudellaan. Meri on kukkia täynnä.<br />
<br />
Laventelinkukkia. Jossakin syleilyiden syvyyksissä aukeaa syvä ja loputon avaruus kaikkine tähtineen.Vimmuhttp://www.blogger.com/profile/03937224116954924412noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8077139837384775578.post-30300691679480908992016-01-24T01:03:00.001+02:002016-01-24T01:03:10.667+02:00Takkahuoneen verhotIsoäiti avasi takkahuoneen verhot joka aamu. Hitaasti, kaikella vanhuuden hauraalla hartaudellaan hän hilasi rullaverhon ylös katonrajaan asti ja sitoi narun pidikkeeseensä. Saman hän toisti toiselle ikkunalle samalla hartaudella ja samalla päättäväisyydellä. Iltaisin isoäiti katsoi takkahuoneessa televisiota. Isoisän poismenon jälkeen rikossarjat olivat vaihtuneet keveämpään katseltavaan toisen parillisista nojatuoleista huokaillessa ja huutaessa tyhjyyttään. Liian myöhään kaappikello löi kahtatoista ja isoäiti heräsi nojatuolistaan. Isoisän poismenon jälkeen isoäiti nukahti ilta toisensa jälkeen nojatuoliinsa television ääreen.. Silmät valahtivat kiinni uudelleen ja uudelleen keskittymisen herpaantuessa televisioruudulta ja ajatusten lipuessa unien rauhaan.<br />
<br />
Isoäiti sulki takkahuoneen verhot joka ilta. Hitaasti, kaikella vanhuuden hauraalla hartaudellaan hän irroitti narun pidikkeestään, laski rullaverhon alas asti ja vapautti narun keinahtelemaan ikkunan vierelle. Saman hän toisti toiselle ikkunalle. <br />
<br />
Kyläillessäni isoäidin luona, nojatuolit eivät huutaneet tai yskineet, televisiosta katseltiin jälleen rikossarjoja vihreää limonadia juoden, isoäiti nukahti nojatuoliinsa ja lopulta verhot suljettiin. Aamulla herätessäni verhot olivat jälleen auki ja isoäiti oli ollut hereillä aamuviidestä lähtien. Isoisän poismenon jälkeen hän ei ollut juuri pidempään nukkunut. <br />
<br />
22-vuotiaana voi tuskin edes kuvitella, miltä tuntuu menettää kumppani viisikymmenvuotisen avioliiton jälkeen. Jokapäiväisen elämän jokainen askare muistuttaa toisen poissaolosta. Yli puoli elämää on eletty hienovaraisessa symbioosissa, kaikki on jaettu ja kaikki on koettu yhdessä. Kaksi ihmistä on kasvanut toistensa kanssa, toistensa rinnalla ja osaksi toisiaan. Menettämisen kivuliaisuus korreloi arkipäivän muutosten määrän kanssa. Isoäidiltä vedettiin yllättäen ja liian nopeaan jalkojen alta kaikki arjen rutiinit ja pienet yllätykset; matto jota oli tallattu vuosikymmenten ajan käsikädessä.<br />
<br />
Isoäitini ei toki tiennyt, että olin itsekin ollut masentunut jo useampia vuosia. Olin maannut kymmeniä tai satoja päiviä sänkyni pohjalla laiminlyöden omaa hyvinvointiani ja jokaista arjen askaretta. Vaikka en osannut maalata mielessäni minkäänlaista kuvaa siitä, miltä elämänkumppanin menettäminen mahtoi tuntua, niin tiesin miltä tuntuu kun ruokahalu katoaa ja tyhjyys ottaa sen paikan. Tiesin, mitä aliravitsemustila tekee ennestään harmaalle ja sumuiselle mielelle ja tiesin, miltä tuntuu kun ei suurelta surultaan saa nukutuksi. Tiesin, miltä tuntuu olla loputtoman väsynyt, mutta kykenemätön lepäämään edes öisin peittojen alla pyöriessään. Tiesin, miksi jokainen halaus saa itkemään ja miksi jokainen huolehtiva huokaus lisää yhden kyynelen jo vuodatettujen muodostamaan valtamereen. Tiesin, miltä tuntuu menettää kaikki arkipäiväiset elämänhallintataitonsa maailman musertavan käsittämättömyyden painon alla. <br />
<br />
Sukulaisten satunnainen vierailu oli isoäidille tärkeää, niinpä me teimme kaikki osamme ja kävimme halaamassa häntä tasaisin väliajoin. Minä matkustin satoja ja satoja kilometrejä leipomaan keksejä, syömään lapsuuden lempiherkkuja ja katselemaan verhojen avaamista ja sulkemista. Sukupolvien välinen kuilu tuntui syvältä ja suurelta, vaikka lähisukulaisuus toi toinen toistaan lähemmäksi toisiaan. <br />
<br />
En tiennyt, miltä tuntuu elää jonkun kanssa viisikymmentä vuotta, enkä rehellisesti ajatellen tiennyt, tulisinko koskaan tietämäänkään. Pariutuminen 2010-luvulla poikkesi oletettavasti 1960-luvusta melko radikaalisti. Isoäitini tuska oli minulle suurta myötätuntoa aiheuttava, ymmärryksen ylittävä mysteeri, enkä voinut edes kuvitella auttavani häntä muutoin kuin liian harvoilla vierailuillani.<br />
<br />
Kun isoäiti kesken television rikossarjan katselun nuokahti jälleen unen rajamaille, hän päätti siirtyä nukkumaan ja jättää minut, vihreän limonadin ja murhamysteerin takkahuoneen lämpöön kuuntelemaan hiljaa nakuttavaa kaappikelloa. Katselin hiljaa isoäitiä, kun hän kurotti sulkemaan takkahuoneen verhoja. <br />
<br />
Isoäidin talo sijaitsi keskisuuren kaupungin keskustan rajamailla pienen ja kumpuilevan metsikön keskellä niin, että takapiha aukeni sammaleisen kivikkoiseen metsämaisemaan. Oli joulukuu ja isäni oli kaksi viikkoa sitten asentanut takapihan pieneen katajaan lämpimän valkoiset jouluvalot. Irroittaessaan toisen verhon narua pidikkeestään isoäiti totesi kuin itsestäänselvyytenä, että verhot täytyy muistaa avata joka aamu, jotta jouluvalot näkyisivät takkahuoneeseen. Äänenpaino ei jättänyt kyseenalaistamisen varaa, asia oli juuri niinkuin isoäiti sanoi ja niin sen tulikin olla. <br />
<br />
Noihin aikoihin en ollut tuntenut oloani masentuneeksi enää kuukausiin. Kovan pyristelyn ja vaivannäön tuloksena olin ratkonut useita ongelmiani ja yrittänyt yksi pieni askel kerrallaan opetella uudelleen itsenäisen elämän perusteita. Mutta koska useita kymmeniä askelia oli vielä ottamatta, en voinut isoäitiä kuunnellessani olla ajattelematta kerrostaloasuntoni avonaisia sälekaihtimia. Asuntoni sijaitsi suuren kaupungin keskustan laitamilla rautatieaseman lieppeillä ja nyt oli joulukuu. Oikeaoppinen sälekaihdinten käyttö oli tärkeää paitsi yksityisyytensä suojaamiseksi pimeinä vuodenaikoina, myös asunnon lämmönsäätelyn tehostamiseksi. Siitä huolimatta sälekaihdinten avaaminen ja sulkeminen olivat asioita, jotka eivät päässeet elämäni prioriteettilistalla lähellekään toteuttamispistettä. Kerran viikossa saatoin sulkea sälekaihtimet hetken mielijohteesta ja ehkä puolen viikon päästä avata ne jälleen tarkistaakseni ulkomaailman säätilan. Toisinaan puolella kaupungilla oli mahdollisuus nähdä minut rasvaamassa alastonta kehoani suihkun jälkeen ja toisinaan huonekasvini ei nähnyt päivänvaloa vuoroakausiin. <br />
<br />
Isoäitini puolestaan kuulosti siltä, ettei hänen mieleensä olisi voinut edes hiipiä ajatus elämästä, jossa verhoja ei suljettaisi iltaisin. Sellaista vaihtoehtoa ei hänen maailmaansa mahtunut. Ei siitäkään huolimatta, että takkahuoneen ikkunat aukenivat takapihan metsään ja edelleen jyrkänteen reunalle; sellaiseen ympäristöön, josta kukaan ei vahingossakaan näkisi sisälle. Prioriteettijärjestysten perustavanlaatuinen eriävyys jäsentyi mielessäni osaksi sukupolvien välistä kuilua. Kenties kyse oli myös persoonallisuudesta, mutta kuvittelin nuoruusvuosien kasvuympäristöllä olevan jotain tekemistä asian kanssa. Isoäitini oli kasvanut 50-luvulla ja ollut nuori aikuinen 60-luvulla. Niihin aikoihin elämä oli ehkä yksinkertaisuutensakin vuoksi ollut säntillisempää kuin meidän 90-luvun lasten nuoruudessa. Ehkä 60-luvulla pienten arkipäivän rutiinien toistamatta jättämistä ei mielletty edes vaihtoehdoksi; ne olivat itsestäänselvyyksiä ja elämän järjestys koostui itsestäänselvyyksien kyseenalaistamattomasta suorittamisesta. Kenties kaikkein yksinkertaisimmat jokapäiväiset tehtävät ovat niitä, jotka pitävät ihmisen edes osin kasassa elämän vaikeimpina hetkinä. <br />
<br />
Oli syy sitten kasvatuksen tai persoonallisuuden, niin katsellessani isoäitiäni hartaan huolellisen iltarutiininsa parissa, en voinut olla ihailematta häntä. Olin hämmentynyt ja liikuttunut; kateellinen, mutta ihannoiva. Kaiken masennuksensa keskellä isoäitini avasi takkahuoneen verhot joka ikinen aamu ja joka ikinen ilta hän sulki samat verhot samalla vanhan ihmisen rauhallisella päättäväisyydellä. Minun elämässäni jokainen rutiini oli kadotettu vähintään kerran. Jotkin niistä oli omaksuttu takaisin ja ehkä kadotettu jälleen, jotkin eivät ehkä palaisi enää koskaan. Sillä hetkellä katsellessani vanhaa isoäitiäni, en osannut kuvitella itselleni juuri muita tavoitteita elämässä, kuin kasvaa ihmiseksi, joka sulkee ja avaa verhonsa säännöllisesti. <br />
<br />
Vapautettuaan toisenkin verhon naurun keinahtelemaan vapaana ikkunan vierelle, isoäiti käveli luokseni, halasi minua kyyneleet silmissään, toivotti hyvää yötä ja asteli makuuhuoneeseensa sulkematta ovea perässään. Minä katselin rikossarjan loppuhuipennuksen hörppien vihreää limonadiani ja sain lopulta tietää, kuka oli murhaaja. Sammutin television ja takkahuoneen valot, vein lasini keittiön tasolle, pesin hampaani ja menin nukkumaan isäni vanhaan huoneeseen. Kaappikello nakutti hiljaa koko yön ajan ja kello viiden jälkeen isoäiti heräsi uuteen päivään muistaen jälleen isoisän poismenon. Murheen murtamana, mutta päättäväisenä hän käveli avaamaan takkahuoneen verhot päästäen lämpimän valkeiden jouluvalojen loisteen valaisemaan pimeää aamuöistä takkahuonetta.Vimmuhttp://www.blogger.com/profile/03937224116954924412noreply@blogger.com3tag:blogger.com,1999:blog-8077139837384775578.post-13940670541945892602016-01-17T14:16:00.005+02:002016-01-17T14:24:20.272+02:00Erilaisuuden itsepetosJoku muu on ottanut ne jo:<br />
kissat, ikkunalaudat ja vanhat kivitalot,<br />
rintamamiestaloista puhumattakaan.<br />
Ja taivaansiniset kirjoituskoneet,<br />
muumisarjakuvat, keltaiset keittiöt,<br />
vakosametin ja sinivihreät hiukset.<br />
Lyhyet juoksulenkit ja pitkät kävelyt,<br />
paljasjalkaisin metsän mättäillä.<br />
Luistelunkaipuun luonnon jäillä.<br />
<br />
Lopulta:<br />
Ei kenelläkään ole tarjota kuin,<br />
aavistuksen eriävä kollaasi,<br />
samoista kierrätysmateriaaleista.<br />
<br />
<br />Vimmuhttp://www.blogger.com/profile/03937224116954924412noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8077139837384775578.post-4789585462276306672015-08-15T10:42:00.002+03:002015-08-15T10:43:56.366+03:00Loppukesä tuoksuu paremmalta kuin alku.<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="http://4.bp.blogspot.com/-SCDkE5gOFpQ/Vc7rw_smnxI/AAAAAAAAHDU/7CJ1wDNiqB4/s1600/2015-08-15%2B00.40.13.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="200" src="http://4.bp.blogspot.com/-SCDkE5gOFpQ/Vc7rw_smnxI/AAAAAAAAHDU/7CJ1wDNiqB4/s200/2015-08-15%2B00.40.13.jpg" width="150" /></a><a href="http://1.bp.blogspot.com/-CTr5eBQ096E/Vc7rx51gdRI/AAAAAAAAHDc/b3y1FC18pk4/s1600/2015-08-15%2B00.49.21.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" height="320" src="http://1.bp.blogspot.com/-CTr5eBQ096E/Vc7rx51gdRI/AAAAAAAAHDc/b3y1FC18pk4/s320/2015-08-15%2B00.49.21.jpg" width="240" /></a></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
</div>
Joinain kesäisinä perjantaiöinä tuuli tuoksuu ikkunasta nukahtavaisen luokse ja silloin on joskus mentävä ja käveltävä. Koska öisillä kesän kaduilla kaupungin keskellä katveessa ja kupeilla puistoissa voi haistaa ja maistaa ja tuntea kuinka maailma vihdoin taas hengittää. Huutavat laulavat ihmiset harhailevat ja harhaantuvat joukkioina eikä itse tarvi aina huutaa vaan silloin tällöin joinain hetkinä on kai parempi olla hiljaa; kuunnella hiljaisuutta. Eivätkä silloin äänetkään metelöi vaan ovat hiljaa ja sielu on hiljaa mieli on hiljaa. Hiljaisuus on kuoro.<br />
<br />
Ei kesällä niinä öinä haittaa laittaa villapaitaa päälle, kun tietää lämmön tekevän tuulesta lempeämmän. Kaikki joet kohisevat kovaa, mutta nekään eivät metelöi, vaikka peittävätkin kuohunnallaan koko yön ja koko elämän ja yksittäisen ihmisen olemassaolon, identiteetin. Kun sillalla kävelee siihen voisi jäädä ja siihen saa jäädä, sillä nukkumaanmenoajoilla ei jokaisena kesäyönä tarvitse olla mitään väliä. Sillä joinain öinä kerran kesässä on syytä kävellä hengittää kuunnella ja antaa maailman olla niin hiljaa, että itkettää. Niin hiljaa on maailma ja metelöivä öinen Oulu. Niin hiljaa ovat ihmiset liikenne luonto ja tuuli, joka on viileä muttei liian kylmä. Niin pimeitä ovat elokuun yöt kun yöttömyys on lähtenyt jälleen vuodeksi pakoon.<br />
<br />
Niin rauhassa on ihminen vailla kosketusta olemassaoloonsa kesäyönä kun haapojen lehdet surisevat ja kaivon kansi kolisee kantapäiden alla. Joinain kesäisinä perjantaiöinä mieli on levollinen ja sydän raukea, kaupungin humu kuin suuri hiljainen aukea. Öisin taitaa kaikki pysähtyä ja silti alati elää edelleen.Vimmuhttp://www.blogger.com/profile/03937224116954924412noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8077139837384775578.post-51426525961940538172015-08-03T23:02:00.000+03:002015-08-03T23:02:27.051+03:00yksinvuoropuheluanna sormiesi irroittaa<br />
<div>
hellitä kättesi kaipuun</div>
<div>
rintakehän riistävä rummutus </div>
<div>
hiljennä henkäys kerrallaan </div>
<div>
<br /></div>
<div>
peilistä silmiesi tyhjiön takaa </div>
<div>
olemassaolo identiteettiä vailla</div>
<div>
kutsu jo kylääsi tasavertaisuus </div>
<div>
ideoista riisuttuna kukkasen lailla </div>
<div>
<br /></div>
<div>
<br /></div>
<div>
<br /></div>
Vimmuhttp://www.blogger.com/profile/03937224116954924412noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-8077139837384775578.post-10524643370673119132015-06-11T23:59:00.001+03:002015-06-11T23:59:58.398+03:00Minä tahtoisin sanoa satoja sanojaHän kertoo niistä päivistä hymyilevin silmin, katseessaan paloa, läikehtivää lämpöä ja koko universumi lauseiden väleihin piilotettuna. Niin hän kertoo pitkistä päivistä, loputtomista ja lopullisista. Kosketuksista paikallisliikenteen busseissa. Jokaisesta arasta mutta avoimuutta tulvivasta pyytävästä kaipaavasta tuntevasta ja tuntemaan opettelevasta katseesta silmäyksestä silmänräpäyksestä ja siristyksestä siellä tähtitorninmäen kahvilassa korvapuustin äärellä tien vierellä terassin tuulisuudessa hiukset suussa pullan murut portailla.<br />
<div>
<br /></div>
<div>
Hän kertoo minulle äänihuulensa helliksi. Kertoo tarinat kertoo tunteiden palon kertoo sen hetken kun tietoisuudet yhdistyvät. Katsoa toisen silmiin ja tietää että toinen tietää. Tunteet ovat siitä hassuja, niin hän kertoo (kuten vain rakastuneelta saattaa odottaa), että toisen silmiin sukeltaessa voi todella tietää varmaksi, ettei tunne ole vain yhden ihmisen. Yhteinen rajat ylittävä jaettu tietoisuuden tila elämys kokemus hetki hengitys syke ja aaltoilevat virrat. Mykkänä nauran ja joskus itken.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Hän kertoo niistä kuukausista ja huokaisee hellänä. Empatiaansa tihkuen, välittämistä ja pyytteetöntä altruismia. Sama kaipaus ja sama lämpö. Hän kertoo, kirjoittaa ja huutaa maailmalle. Sanoo sadoin sanoin, antaa tiedettäväksi jokaisen tarinan jos joku häneltä kysyy. Ei pelkää, ole arka ja epävarma. Selkeys varmuus turva lämpö geborgenheit. On helppoa olla varma kun on naiivinrohkea ja uskoo rakkauden rajattomuuteen. Minä siinä uskoani epäillen tahtoisin katsoa toisia silmiin ja antaa itsestäni enemmän.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Minä antaisin enemmän, antaisin puolet itsestäni sinulle. Lempeni antaisin ja hellyyden aallokot sisälläni huojuvat niityt ja pellot auringon tulikuumiksi lämmittämän hiilidioksidin. Sillä mitään en menettäisi; yhdessä tuntisimme enemmän sillä puoli plus puoli kertautuisi lukemattomiksi unelmiksi. Antaisin lämpöni katseeni ja joka toisen hengenvetoni. Eivät nämä tunteet ole minun, ne ovat meidän, tarkoitettu jaettaviksi. Katsoisit minua silmiin ja ottaisit puolet.</div>
<div>
<br /></div>
<div>
Siinä minä kuuntelen ja hän kertoo, hän kertoo vuosista ja meristä, järvistä, aallokoista. Rantasaunoista ja saarista hän kertoo ja kertoo myös muutoksista. Mutta katseet eivät muutu ja katoa eikä ylpeys rakkaudesta ylistys jaetuille tunteilleen. Sellaisesta moni meistä saa vain haaveilla, sellaista moni meistä silti julistaa. Hänen kasvoillaan on asunut vilpittömyys jo vuosia. Autuus ja raukeus.</div>
Vimmuhttp://www.blogger.com/profile/03937224116954924412noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8077139837384775578.post-33114690956994166192015-04-28T16:11:00.002+03:002015-04-28T16:11:46.567+03:00huhtikuu ei ollut hellä<div class="MsoNormal">
Siinä minä makaan selälläni sängyllä. Omalla sängyllä omissa
likaisissa lakanoissani käsi ojennettuna pään ylle, toinen lepäämässä edellisen
päällä. Pääni sisällä laulua kuiskauksia muistoja ja ympärillä puristava panta.
Suljetut silmäni näkevät värit, valot ja kun katselen toiseen suuntaan kaikki
liikkuu. Hengitän ja hahmot hengittävät. Jokainen kuvioni ja värisävyni elää
siinä missä minä en toivoisi minkään elävän. <o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Niinä päivinä juon vettä tai teetä tai kumpaakin, syön D-vitaaminini
ja yritän nukahtaa, mutta nukahtamatta ovat ajatukseni ja nukahtamatta olen.
Aamuisin kello kahdeksalta olen pyörinyt tuntien ajan. Teen uuden soittolistan
ja ideoin uuden maalauksen. En maalaa. Minä pelkään.</div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
Pelkoa on piilottaa tunteiden lähteet. Pelko asuu sisimmässä
linnottautuen sinne minne heikkous on paennut. Heikkouden teeseurana
yksinäisyys: erityisyyden loppu katkaistu kaipaus menetetty rakkaus lopullisten
loppujen välitön läsnäolo. Rintakehäni sisällä on painetta. Loputon tyhjiö. Siinä
seisoo pelko, siinä päälläni päästämättä minua pidemmälle. Vaikka päästäisi, en
menisi. Minä pelkään, pelkoni talloo minua ja painun kasaan. Loputon tyhjiö.
Ympyrää kiertäen yritän juosta pois Penrosen portaita kompastellen kiipeän
puuhuun ja puu ottaa minut. Vihdoin. <o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Hengitän. Huhtikuinen auringonpaiste kasvoillani minä istun
siinä puussa. Ruoho ei viherrä vielä, linnut visertävät jo tänään laulavat
lauluni päälle. Silmäni sulkiessa aurinko on taidemaalari. Pääsen vielä
keveyteeni, sillä silloin tällöin sinne tahdon ja menen ja katoan ja olen hiljaa
enkä edes huomaa. En mitään. Sillä ei ole mitään kun nousen hitaasti ilmaan
tyhjyyteen leijumaan. Olemassaolon pehmeä puhtaus kun mikään ei ole mitään,
kaikki vain on. Olemassa. Hyräillen. Varpaani rikkovat järven pinnan jälleen kesäkuussa.
<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Siinä minä makaan kyljelläni sängyllä. Omalla sängyllä
omissa likaisissa lakanoissani. Kippuralla, pieni ja onneton. Melankolia.
Energiakato. Puutostilat muutostilat sopeutumattomuus. Väkivalloin katkaistava
napanuora. Nuori huora. Kenestä täällä edes välitän todella, välität ja
välittävät. Haluan ottaa vaatteeni pois, riisuutua ja olla alaston paljas
aukinainen. Olen kiinni. Olen sokkelo ja sata päällekäistä videonauhaa, valokuvia
valokuvien päällä, haarautunut polku, kakofoniaan eksynyt on minun sieluni ja
joka puolella lakanoideni helmat repsottavat. Mikään ei ole paikallaan. Minä en
missään. En kotona enkä vieraissa. Ristiriita. Paradoksi. Kaotiikka.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Unohdetuksi tulemisen pelko käsikädessä unohtamisen pelon
kanssa. Unohda ja tule unohdetuksi. Vuosi sitten olin rohkea, nyt jäljellä on
enää pelko. Minä vain pelkään. Suljen silmäni avaan ja sukellan pää edellä
elämään otan sen vastaan haraan taaksepäin pelkään en tahdo mennä sinne missä
pelkoni ei enää ole vain herkimmät kohtani akileen kantapää säröt ja rikkonaisuuden
perimmäinen syy, lähtökohta. Mitä jää jäljelle kun ego kuolee? <o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<br />
<div class="MsoNormal">
Miltä näytän kun olen riisunut kaiken ja katson itseäni
ensimmäistä kertaa silmiin?<o:p></o:p></div>
Vimmuhttp://www.blogger.com/profile/03937224116954924412noreply@blogger.com2tag:blogger.com,1999:blog-8077139837384775578.post-79802952838846030972015-03-24T23:21:00.001+02:002015-03-24T23:29:08.304+02:00Oululla ei ole minua<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="http://3.bp.blogspot.com/-IU6WPoEde4k/VRHThvePVVI/AAAAAAAAGlU/K-SHyOv1XXA/s1600/CAM01350.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" src="http://3.bp.blogspot.com/-IU6WPoEde4k/VRHThvePVVI/AAAAAAAAGlU/K-SHyOv1XXA/s1600/CAM01350.jpg" height="312" width="400" /></a></div>
<br />
<div class="MsoNormal">
Tuiran rannalla ilma tuoksuu lempeältä ja vesi on pimeää ja
taivas kirkas. Pimeyteen on hyvä sukeltaa, kastella hiukset ja kellua mielensä
mykäksi. Pehmeä kesäyö keinuttaa ihmistä, luonto on hellä ja kuiskii vain aivan
hiljaa. Satunnaiset sielut katsahtavat toisiaan silmiin, joka toinen hetki
jokainen unohtaa jokaisen. Kesäyönä luen
kirjaa painosta ja keveydestä, sielusta ja ruumiista. Olen raukea ja vain vähän
kylmissäni. Minulla on Oulu, mutta Oululla ei ole minua.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Hietasaaressa aurinko vaihtaa suuntaa ja minä sukkahousuni
paksumpiin. En ole kotimatkalla, mutta kuljen tuttuja reittejä. Silloilla tuuli
tanssii ja tanssittaa tietoisuuteni vesille, rannoille, puiden oksille,
taivaalle tehtaiden tahmeaan savuun. Mieleni on hiljainen harhailija ja niin
olen minäkin, minä seikkailen itselleni Oulun. Kämmenilläni väreilee kesän
kauneus. Toivoniemessä löydän apilankukkia varpaideni väleistä. Sorsat ovat
öisin hiljaisia kuin vesivoimala. Aamuisia kalastajia minä rakastan, rakastan
jokaista ja jonain päivänä pääsen vielä soutuveneeseen veden ympäröimäksi.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Päivällä torinranta on täynnä ihmisiä, ääniä, värejä ja
tuoksuja. Siellä minä luen lisää ja aina edelleen. Kiikelissä kalliiden
asuntojen vierellä on puisto ja puistossa uimaranta ja uimarannan vierellä
bajamajat, joita vastapäätä paviljonki. Algoritmipohjaiseen puurakenteeseen perustuva
kuutio, jonka päälle voi kiivetä, vaikka lupaa ei ole. Puista siltaa pitkin
pääsee Elban saarelle, siellä merituuli hetkittäin vihmoo rannan kiviä vasten.
Toisinaan on tyyntä ja voi istuutua kivelle katselemaan polviaan. Heinät ovat
pitkiä ja suhisevat hiljaa. Luonto näyttää ja tuntuu luonnolta, yksinäisyys onnelta.
<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Syksyllä juon teetä enkä poistu enää yksiöstäni. Pimenneinä
öinä saatan etsiä leikkipuiston valot, kiivetä kiipeilytelineeseen ja laskea
liukumäen. Patosiltaa pitkin on hyvä löytää takaisin kotiin, kääntyä kävelemään
puiston viertä, puiston halki tai vasta viimeisestä risteyksestä. Ja sillä
toisella padolla olen tutustunut Södergranin runouteen, ihmetellyt jään rakennetta,
viettänyt juhannusiltaa, kuvannut sorsia, kastellut kenkäni, pelännyt putoavani
ja syönyt voisilmäpullan. <o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Talvella kerran puoli litraa Jaffaa jäätyi taskusi pohjalle.
Itsenäisyyspäivänä 2013 oli pakkasta. Me kävelimme Toppilansaareen ja takaisin
sen punatiilisen rakennuksen kaarevan seinän viertä pitkin. Joskus juoksen
pakkasaamuina pistelevä kylmyys reisilläni ja pian en saa henkeä. Lumilinnaa en
rakenna, enkelin jätän hankeen ehkä kerran tai toisen. Kylminä vuodenaikoina
olen neljän seinän sisällä lämmin muki kädessäni. Pakkanen tuoksuu pistävältä
ja raikkaalta.<o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Niin minä tunnen useamman kadun ja kulman kuin kolme vuotta
sitten. Niin minä olen kertonut tarinoita niiden kanssa, olen elänyt Tuiran, Kiikelin,
Pikisaaren, Nallikarin ja Intiön itselleni. Olen piilottanut salaisuuteni Elban
heinikkoihin ja lukenut tarinoita torinrannalle. Minä kävelen näitä katuja ja
kaikki niiden tuoksut ovat minun. Kevät, kesä, syksy ja talvi, minulla on ollut
Oulu, mutta Oululla ei ole ollut minua. <o:p></o:p></div>
<div class="MsoNormal">
<br /></div>
<div class="MsoNormal">
Näinä päivinä Ouluun on pesiytynyt pelko. Olen pelännyt
katujen kulmauksia ja maailmoja niiden takana. Olen pelännyt kauppojen
monistettuja hyllyriviköitä, jokaista uutta pistettä näkökentässäni. Hengitystäni
pidättäen odotan kadulla vastaantulevaa katsetta, joka pysähtyy kertomaan,
ettei Oulu ole enää minun. Joku on varannut sielulleni on lentoliput, elämälleni muuttoauton. Jokainen katu on autio ja tuntematon, vailla tuttua kaikua. Elämä vailla haikua. Jonain päivänä Oulu jättää minut enkä tunne enää sen
tuulta hiuksissani. Minulla ei ole Oulua. Se saa minut pelkäämään häntä. <o:p></o:p></div>
Vimmuhttp://www.blogger.com/profile/03937224116954924412noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8077139837384775578.post-61886540785010732802015-03-22T23:31:00.000+02:002015-03-22T23:31:03.732+02:00Joku on ripustanut jotain keuhkoihini, jotain painavaa. Se vie valtavasti tilaa, kiskoo sisäelimiäni alaspäin ja pois paikaltaan. Luulen että se on jonkinlainen pyöreämuotoinen alasin. En ole rikki, mikään ei revi minua. Tunnen kyllä olevani kokoajan enemmän kasassa. Pian pystyn vain makaamaan. Makaan omassa sängyssäni, toisen sängyssä ja laivan sängyssä matkalla Tukholmaan. Tunnen vetoa sikiöasentoon, rintalastani alla on antimateriaa tai muuta tuntematonta. Sieltä minä löysin itseni katselemasta yhtä lopullisuutta, toista lopullisuutta ja kolmatta täysin menetettyä.<div>
<br /></div>
<div>
Seisoessani kaiken sen kivimurskan keskellä muistin kaktukset ikkunalaudalla, afrikan kartan makuuhuoneen seinällä ja punaiset verhot joiden läpi aamuaurinko siivilöityi. Jossakin tuoksui pressokahvi. Ihminen on psyykkis-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus enkä ole kai syönyt vuorokausiin. Tyhjiö vatsalaukkuni pohjalla vetää kaikkea painavaa puoleensa. Alasin tahtoo alemmas, tahtoo lisää tilaa, lisää tuhoa. Raunioiden keskellä minulle tuli kylmä enkä ylettänyt enää yhteenkään ovenkahvaan. InterCityn yläkerrasta näen pelloilla kevään, joka tuoksuu tutulta ja saa minut itkemään (ilosta tai surusta). </div>
<div>
<br /></div>
<div>
Havahduin ympärilläni olevaan tyhjyyteen, havahduin yksin ja ilman tienviittoja. Pöly pyyhkiytyi tuulen mukana ranskalaiselta parvekkeelta ja sai minut pidättelemään aivastusta. Kaikkialla oli hiljaista, kylmää ja yksinäistä enkä ylettänyt ovenkahvaan. Ja alasin painaa minua paikoilleni, ei anna tilaa liikkua eikä sijaa unohtaa. Sisälläni kasvava tuntemattomuus herättelee oksennusrefleksiäni, olemassaolo etoo minua.</div>
Vimmuhttp://www.blogger.com/profile/03937224116954924412noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8077139837384775578.post-81753006333099312802015-02-24T18:58:00.003+02:002015-02-24T19:01:49.066+02:00vuodenaikojaKevään tullen olen alaston.<br />
Talvi ja aika ovat raiskanneet minut.<br />
Vaatteeni on riisuttu pois,<br />
päälläni ei ole edes pölyä.<br />
Ei peittoa johon kietoutua,<br />
haluan edelleen sinut.<br />
<br />
Kaamos on repinyt illuusion palasiksi.<br />
Olen paljastettu, häpeissäni ja pelokas.<br />
Muistelen kesän lämpöä ja valoa;<br />
sorsia, vettä, ruohon tuoksua sateella.<br />
Huuliasi olkapäälläni, minun kaulallasi.<br />
<br />
Ehkä meistä ei ole elämään vuoden ympäri.<br />
Ehkä talvi kukisti meidät. Ehkä meillä<br />
ei ollut tarpeeksi peittoja ja vilttejä.<br />
<br />
Olen mykkä etkä vastaa minulle.<br />
Sairastumme ja joudumme eri osastoille.<br />
Suutelisin sinut vielä ensi kesänä,<br />
jollei puukottaisi minua sänkyyni. <br />
<br />Vimmuhttp://www.blogger.com/profile/03937224116954924412noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8077139837384775578.post-77283419165639068522015-02-16T23:04:00.001+02:002015-02-16T23:04:22.325+02:00oksentakaa tekin olemassaoloni ja teidän kaikkiensilputtua sanomaa liisterillä <br />
oksennusta minun tajunnalla<br />
ni joka toiselle jakanut<br />
teennäistä hereilläoloaikaa<br />
<br />
narsistin hekumallinen kiertoratakuvio<br />
huomionkipeän jakamiskulttuurin<br />
minäkeskeinen ristiinnaintipeli<br />
<br />
ja sen<br />
oksennuksen erityisyyslammikossa<br />
tekohengittäen lähipiiristä (kin)<br />
hyväksikäyttäjän naivistinen luulotauti<br />
teeskennelty itsetunto ei nauti<br />
eikä puhu<br />
<br />
<br />
katsoa saa ja koskea<br />
jos ei kysy lupaa. (n)<br />
<div>
<br /></div>
Vimmuhttp://www.blogger.com/profile/03937224116954924412noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8077139837384775578.post-45153095212661511622015-01-25T20:31:00.001+02:002015-01-25T20:31:26.026+02:00<br />
leivotaan seitemänkymmentä sämpylää<br />
mutta eihän niitä ehdi syödä<br />
ennen hometta<br />
ehtii kun syö reippaasti<br />
reipas tyttö<br />
<br />
pyöritä lujempaa<br />
silmät kiinni nauraminen on helpompaa<br />
mihin kaikkialle sä aiot hakea opiskelemaan<br />
en mä oo ottanut selvää<br />
koulussa pitää tehdä uusia ystäviä<br />
miksi<br />
(jätätkö sä mut sitten)<br />
<br />
keitetään paljon teetä<br />
kerro jotain<br />
mietin jos mun vartalo loppuisi tähän<br />
ja siitä alkaisi sun vartalo<br />
myöhästyisitpä junasta<br />
nyt pitää lähteä<br />
<br />
kerro jotain<br />
mietin eilen että toisen olemassoloa<br />
on helpompaa ymmärtää kuin omaansa<br />
ja sitten ei enää ollutkaan<br />
voisinpa jakaa tietoisuuteni<br />
sitten kun kuolee voi<br />
mutta voisinpa ennen sitä, voisinpa nyt<br />
jaa.Vimmuhttp://www.blogger.com/profile/03937224116954924412noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-8077139837384775578.post-34617677989377112432015-01-25T20:29:00.000+02:002015-01-25T20:29:28.755+02:00olen satunnaisuutta<br />
<br />
<br />
antakaa minulle erilaisuus<br />
egolleni juhla-ateria<br />
<br />
<br />
erityisyyden tunteen vahvistumisen kaipuu<br />
olla uniikki muiden joukossa toisen silmissä<br />
ainutlaatuistumisen odotus, pariutumistanssi<br />
<br />
<br />
hekuma, täyttymys<br />
<br />
<br />
arvota läsnäoloni korkeammalle kuin muut<br />
ehkä sitten olen ehyemmin olemassa<br />
anna tietoisuudelleni koordinaatit<br />
siirrä minut pois muiden lähipiiristä<br />
<br />
<br />
määritä minuus, piirrä sieluni<br />
<br />
<br />
vaikka olen vain satunnainen osa<br />
määrittelyjoukkona sielu<br />
arvona tietoisuus<br />
<br />
<br />
egoni oksentaa vihdoin vailla<br />
uskoa rakkauteen kun x on suurempi tai yhtäsuuri kuin nolla<br />
<div>
<br /></div>
Vimmuhttp://www.blogger.com/profile/03937224116954924412noreply@blogger.com0