Siinä minä makaan selälläni sängyllä. Omalla sängyllä omissa
likaisissa lakanoissani käsi ojennettuna pään ylle, toinen lepäämässä edellisen
päällä. Pääni sisällä laulua kuiskauksia muistoja ja ympärillä puristava panta.
Suljetut silmäni näkevät värit, valot ja kun katselen toiseen suuntaan kaikki
liikkuu. Hengitän ja hahmot hengittävät. Jokainen kuvioni ja värisävyni elää
siinä missä minä en toivoisi minkään elävän.
Niinä päivinä juon vettä tai teetä tai kumpaakin, syön D-vitaaminini
ja yritän nukahtaa, mutta nukahtamatta ovat ajatukseni ja nukahtamatta olen.
Aamuisin kello kahdeksalta olen pyörinyt tuntien ajan. Teen uuden soittolistan
ja ideoin uuden maalauksen. En maalaa. Minä pelkään.
Pelkoa on piilottaa tunteiden lähteet. Pelko asuu sisimmässä
linnottautuen sinne minne heikkous on paennut. Heikkouden teeseurana
yksinäisyys: erityisyyden loppu katkaistu kaipaus menetetty rakkaus lopullisten
loppujen välitön läsnäolo. Rintakehäni sisällä on painetta. Loputon tyhjiö. Siinä
seisoo pelko, siinä päälläni päästämättä minua pidemmälle. Vaikka päästäisi, en
menisi. Minä pelkään, pelkoni talloo minua ja painun kasaan. Loputon tyhjiö.
Ympyrää kiertäen yritän juosta pois Penrosen portaita kompastellen kiipeän
puuhuun ja puu ottaa minut. Vihdoin.
Hengitän. Huhtikuinen auringonpaiste kasvoillani minä istun
siinä puussa. Ruoho ei viherrä vielä, linnut visertävät jo tänään laulavat
lauluni päälle. Silmäni sulkiessa aurinko on taidemaalari. Pääsen vielä
keveyteeni, sillä silloin tällöin sinne tahdon ja menen ja katoan ja olen hiljaa
enkä edes huomaa. En mitään. Sillä ei ole mitään kun nousen hitaasti ilmaan
tyhjyyteen leijumaan. Olemassaolon pehmeä puhtaus kun mikään ei ole mitään,
kaikki vain on. Olemassa. Hyräillen. Varpaani rikkovat järven pinnan jälleen kesäkuussa.
Siinä minä makaan kyljelläni sängyllä. Omalla sängyllä
omissa likaisissa lakanoissani. Kippuralla, pieni ja onneton. Melankolia.
Energiakato. Puutostilat muutostilat sopeutumattomuus. Väkivalloin katkaistava
napanuora. Nuori huora. Kenestä täällä edes välitän todella, välität ja
välittävät. Haluan ottaa vaatteeni pois, riisuutua ja olla alaston paljas
aukinainen. Olen kiinni. Olen sokkelo ja sata päällekäistä videonauhaa, valokuvia
valokuvien päällä, haarautunut polku, kakofoniaan eksynyt on minun sieluni ja
joka puolella lakanoideni helmat repsottavat. Mikään ei ole paikallaan. Minä en
missään. En kotona enkä vieraissa. Ristiriita. Paradoksi. Kaotiikka.
Unohdetuksi tulemisen pelko käsikädessä unohtamisen pelon
kanssa. Unohda ja tule unohdetuksi. Vuosi sitten olin rohkea, nyt jäljellä on
enää pelko. Minä vain pelkään. Suljen silmäni avaan ja sukellan pää edellä
elämään otan sen vastaan haraan taaksepäin pelkään en tahdo mennä sinne missä
pelkoni ei enää ole vain herkimmät kohtani akileen kantapää säröt ja rikkonaisuuden
perimmäinen syy, lähtökohta. Mitä jää jäljelle kun ego kuolee?
Miltä näytän kun olen riisunut kaiken ja katson itseäni
ensimmäistä kertaa silmiin?