3/28/2017

Todistukseni, julistukseni ja huutoni

Kun minä sanon mielessäni:
»Minua eivät kiinnosta paskaakaan Teidän 
mielipiteenne,
arvionne,
neuvonannot,»
tietäkää, että tämä on vain vastareaktio.

Poljetulta mielistelijältä Teille:
23 vuotta elin muiden elämää ja nyt ei ole enää aikaa. 
Tai: eihän minulla ole muuta kuin aikaa, 
mutta jaan sen itse,
ja on niin loputtomasti kiehtovaa,
                                         koettavaa,
                                         kaunista,
                                         intoa.
ja mitä vielä.
                                     
Minua ei kiinnosta paskaakaan. 
Mielipiteenne eivät ole enää kaivattuja täällä. 

Tiedän kyllä mitä teen.
Useimmiten: kyllä. 
Ja kun toisinaan en tiedä, tiedän etten. 
Ja suhtaudun silloin puuhiini
asianmukaisella varauksella sekä
kokeilunhalulla. 
Ja kannan vastuuni itse.

Tietäkää: tämä on vain vastareaktio.
Ei kiroaminen ole vaatimus,
                                 saati tarpeellista,
mutta elämäni on laidasta laitaan.

Ajan sanelemat ihmiselon pakotteetko,
vai mieli mahdollisuuksiin tarttuessaan,
heittivät minut toisaalta tänne?
En tiedä, mutta todistelen nyt: itselleni ja teille. 

Tässä minä viimeinkin piirrän itselleni rajat
ja seison niiden takana.
Korkea aika.

Tämä on todistukseni, julistukseni ja huutoni.

Ja aikani todisteltuani, kysyn ehkä mielipidettänne.
Turvallisten, rakastavien rajojeni sisältä. 

2/01/2017

Lauantai syyskuussa

Lauantaina heräsin kello kahdentoista jälkeen. Löysin lattialta housut ja torstaina kirpputorilta ostamani neuleen; lipaston päältä kaksi kofeiinitablettia. Kuukausi sitten ajoin Kokkolasta Ouluun iltayhdeksän jälkeen ja ystäväni antoi tabletit minulle varmuuden vuoksi. Siskoni nukahti 18 kesäisenä rattiin ja vuoden päästä minä olin ketjukolarissa; olimme saaneet jo osamme liikenneonnettomuuksista. Kofeiinitabletin ja kokiksen voimin korjasin poninhäntäni, punasin huuleni ja lähdin kaupungille ostamaan puhelimeeni uutta laturia. Kanini oli syönyt edellisen lähes käyttökelvottomaksi, akkua oli jäljellä viisi prosenttia. Eilisen rommit olin aamuyöllä huuhtonut vessanpöntön kautta viemäristöön.

Jalkani ajautuvat aina harhailemaan ympäri kaupunkia; en malta lopettaa, lataudun, imen itseeni ihmetystä ja energiaa. Hain luontaistuotekaupasta hellävaraista suihkugeeliä ja maustamatonta kombuchaa. Kombucha on venäläisperäinen sokeroidusta teestä käyttämällä valmistettu juoma, jota kaltaiseni taivaanrannanmaalarit juovat uskoen ja toivoen sen vaikuttavan positiivisesti terveyteen. Kirpputorille eksyttyäni löysin punaisen maton ja kasan tarpeettomia, mutta sietämättömän viehkoja vaatekappaleita. Tuntien kuluttua käännyin kotia kohti kai vain löytääkseni itseni korttelin kokoisesta puistosta keräämästä ruskan värjäämiä lehtiä. Pensaikkojen lehdet olivat pukeutuneet vihreän, keltaisen, oranssin, punaisen ja liilan sävyihin niin uskomattomin variaatioin, etten ollut käsittää luonnon taianomaista monimutkaisuutta. Tai siis yksinkertaisuutta. Kaikki oli niin simppeliä ja samojen lakien mukaan toimivaa, mutta silti tavattoman moninaista ja vaihtelevaa. Keräsin lehden toisensa jälkeen enkä ollut saada tarpeekseni.

Ei kai kenenkään elämä todella ole sellaista, tällaista. Ei edes minun, vaikka oikeastaan on kyllä.

1/15/2017

Identiteetti

Löysin sinut radiokanavien viidakosta.
Nuorissa on todellakin muutos, toistelimme toisillemme käsi vaitonaisesti kättä hapuillen.

Enkä minä suostu rakentamaan sinulle identiteettiä. Haluaisin riisua omanikin.
Sillä identiteetti on vain saastainen illuusio,
vaillinaisuuden vaivoin piilottava kyhäelmä.
En minä ole yhtä kuin mitään.
En pysyvä stabiili tai riippuvainen,
vaikka niin toivoisin, luulisin, kuvittelisin.

Etkä sinä ole yksikään määritelmäni. Et edes omasi.
Puhumme eri kieliä samalla kanavalla. Kunnes hiljenemme.
Olemme hiljaa, sillä sanat hukuttivat meidät väkivaltaisesti.

Jos kysyt minulta sanoin, vangitset minut määritelmiisi. Viekottelet häkkin, jota en tule koskaan tuntemaan tai näkemään. En tahdo sinne, tukehdun. Ollaan vain vaiti ja hengitetään.

Olla olemassa on vain pyrkiä jatkamaan olemassaoloaan.
Enkä minä todella ole yhtä kuin mitään.

Mitä minä edes kuvittelen tarkoittavani haaveillessani, että voisimme pitää – saatika olla – yhtä? 

post-kaikki

Kaikkialla ympärilläni huutaa vääjäämätön tuho. Teknologinen kehitys on vain symboli sille, kuinka auttamattoman pilalla kaikki on. Elämme tuhon ja tuskan muistomerkkien keskellä. Osana niitä ja irtisanoutumatta. Harteillamme ihmiskunnan loputtoman syntisyyden taakka. Kollektiivinen karma ei anna meille anteeksi: on aikakausi kaiken jälkeen.

Länsimaan kasvatti kysyy: Mitä on aidosti välittää? Individualismi on sairaus, kulttuurin kautta leviävä rampauttava syöpä. Kasvaneena niin saumattomasti kiinni lihaani, että ohi ei ole katsomista. Kaikki käsitellään itsen läpi ja omia haluja kunnioittaen.

Me uskottelemme toisillemme passiivisen ymmärtäväisyyden riittävän. Se ei riitä. Suru on suhteellista, kyllä, mutta vilpittömyys ei. Ihminen ei ole jumala, eikä niin sietäisi kuvitellakaan. Tuhon profeetta, ehkä.

Egoistinen armahtaja hukkui omaan itsepetokseensa. Todella: Tahdonko edes tietää, mitä on aidosti välittää?

9/20/2016

meri ja sielu ovat ikuisia

Meri on heinäkuussa lämmin ja eloisa ja minä olen tullut pitkälle. Olen lähtenyt kotikaksioni seinien sisältä. Olen sulkenut oven, olen matkustanut pois. Matkustanut lakeille maille; toisten koteihin ja toisten turvasatamiin.

Olen voittanut monta kahakkaa. En öisillä nakkikioskeilla, mutta päivänvalossa katse peiliin suunnattuna. Päättäväisenä omaa sisintäni tarkkaillen olen etsinyt, löytänyt, repinyt auki ja tuntenut. Yksi kerrallaan ja vakaasti. Kaikella lempeydellämme olemme hoivanneet sinua, minua ja häntä herätäksemme jälleen uuteen heinäkuiseen aamuun. Tai syyskuun viileään auringonpaisteeseen takaisin Oulussa. Kaipuu Kainuuseen, Karjalaan: niityille, soille, metsiin ja syliin ei lopu koskaan, mutta minä olen totisesti tullut pitkälle. Olen tullut tutuksi.

Rakkaus on halua huolehtia; rakkaus on syleilyä ja pakahtumista. Oikeasti rakkaus on vain epämääräinen käsite ladattuna täyteen ylimääräisiä odotuksia. Mutta käsitteiden takana on todellinen maailma ja se maailma on ehkä mykkä, mutta täynnä tunteita ja juhannustaikoja. Maailma ei osoita sinulle tunteitasi eikä nimikoi niitä; vain sinä voit olla hiljaa ja hengittää sisääsi sen saman henkäyksen, jonka jokainen atomi ympärilläsi antaa periksi.

Atomit antavat periksi. Maailma on todella, totisesti, täynnä. Ja siksi olen juuri oikealla paikallani; en mahtuisi mihinkään muualle. Kerran kysyin sinulta: millainen onkaan elämä, jossa rakkautta pitää piilotella?

Syyskuinen meri on arka mutta hellä ja minun sieluni on ensikertaa punainen, vaikka hengitän yhä sinistä ilmaa. Lupaan, etten koskaan lakkaa rakastamasta. Ja kuinka voisinkaan – meri ja sielu ovat ikuisia.

unille käynti

Ilta aikaan ikävä painaa keuhkojani kasaan,
kohti lakanoiden lattialle laskevia helmoja.
Kaipuu ja kaiho kahmivat minut kainaloonsa,
kuin ryytyneen rätin, syksyn nuutuneet lehdet.
Haikeus yläpuolellani loputtoman meren lailla,
tyttörukka; vällyjen alle rakkainta vailla.

5/25/2016

On lähdettävä

On lähdettävä.
On lähdettävä ennen kuin kello kääntyy.
On kiiruhdettava matkaan pakkaamatta,
sillä lähtiessä on luovuttava lakkaamatta.
sillä lähtiessä on päästettävä irti.

Ja päästää irti,
on keveyden vaade.