kevät imitoi syksyä

Painavimpina hetkinään kevätilma tuntuu syksyltä. Syksy imitoi kevättä torstaisin. Maailma on harmaa ja sateinen, kengän kärjet kastuvat ja kadun varret eivät vielä viherrä. Linnut eivät viserrä. Välivuodenaikojen häilyvä rajautumattomuus tekee niistä kauniita. Kesä ei milloinkaan imitoi talvea.

Paitsi silloin kerran keskikesän juhlan aikaan. Se oli luonnonoikku, ilmaston lämpeneminen, kylmä kausi, mikä lie. 

antautunut

Bussin etuikkunasta siivilöityvä auringonpaiste lävistää minut. Väkivallatta se pakottaa tiensä rintakehäni ja vatsani lävitse selkärankaan asti ja lämmittää punaista penkkiä takanani. Huhtikuun auringossa olen aseeton ja raukea. Antautunut.

usko

Sunnuntaiöinen kaupunki tuoksuu viileälle, pölylle ja hiekalle; asvaltille hellästi laskeutuneelle tomulle ja hiljaisuudelle. Huhtikuun pimeydessä katuvalot ovat lämpimän värisiä.

Millään ei ole tarkoitusta, mutta kaikki rakentuu kaikelle. Kaikelle on syynsä; kaikki tapahtuu oikeaan aikaan oikeissa olosuhteissa. Ihmisen päätösvalta on näennäinen, mutta johdateltu. Yrittämättä ei etene, totean, mutten tiedä huijaanko vain itseäni. Elämänläheisyys katoaa syy-seuraussuhteiden mereen.

Vievätkö kaikki tiet determinismiin ja johtaako determinismi aina nihilismiin? Ihmisen täytyy aina ottaa uskon loikka. Jokaisen meistä, otamme sen vain eri suuntiin.