Identiteetti

Löysin sinut radiokanavien viidakosta.

Nuorissa on todellakin muutos, toistelimme toisillemme käsi vaitonaisesti kättä hapuillen.

Enkä minä suostu rakentamaan sinulle identiteettiä. Haluaisin riisua omanikin.

Sillä identiteetti on vain saastainen illuusio,

vaillinaisuuden vaivoin piilottava kyhäelmä.
En minä ole yhtä kuin mitään.

En pysyvä stabiili tai riippuvainen,
vaikka niin toivoisin, luulisin, kuvittelisin.

Etkä sinä ole yksikään määritelmäni. Et edes omasi.

Puhumme eri kieliä samalla kanavalla. Kunnes hiljenemme.

Olemme hiljaa, sillä sanat hukuttivat meidät väkivaltaisesti.

Jos kysyt minulta sanoin, vangitset minut määritelmiisi. Viekottelet häkkin, jota en tule koskaan tuntemaan tai näkemään. En tahdo sinne, tukehdun. Ollaan vain vaiti ja hengitetään.

Olla olemassa on vain pyrkiä jatkamaan olemassaoloaan.

Enkä minä todella ole yhtä kuin mitään.

Mitä minä edes kuvittelen tarkoittavani haaveillessani, että voisimme pitää – saatika olla – yhtä? 

post-kaikki

Kaikkialla ympärilläni huutaa vääjäämätön tuho. Teknologinen kehitys on vain symboli sille, kuinka auttamattoman pilalla kaikki on. Elämme tuhon ja tuskan muistomerkkien keskellä. Osana niitä ja irtisanoutumatta. Harteillamme ihmiskunnan loputtoman syntisyyden taakka. Kollektiivinen karma ei anna meille anteeksi: on aikakausi kaiken jälkeen.

Länsimaan kasvatti kysyy: Mitä on aidosti välittää? Individualismi on sairaus, kulttuurin kautta leviävä rampauttava syöpä. Kasvaneena niin saumattomasti kiinni lihaani, että ohi ei ole katsomista. Kaikki käsitellään itsen läpi ja omia haluja kunnioittaen.

Me uskottelemme toisillemme passiivisen ymmärtäväisyyden riittävän. Se ei riitä. Suru on suhteellista, kyllä, mutta vilpittömyys ei. Ihminen ei ole jumala, eikä niin sietäisi kuvitellakaan. Tuhon profeetta, ehkä.

Egoistinen armahtaja hukkui omaan itsepetokseensa. Todella: Tahdonko edes tietää, mitä on aidosti välittää?