Lorutyttö

Joku on ripustanut jotain keuhkoihini, jotain painavaa. Se vie valtavasti tilaa, kiskoo sisäelimiäni alaspäin ja pois paikaltaan. Luulen että se on jonkinlainen pyöreämuotoinen alasin. En ole rikki, mikään ei revi minua. Tunnen kyllä olevani kokoajan enemmän kasassa. Pian pystyn vain makaamaan. Makaan omassa sängyssäni, toisen sängyssä ja laivan sängyssä matkalla Tukholmaan. Tunnen vetoa sikiöasentoon, rintalastani alla on antimateriaa tai muuta tuntematonta. Sieltä minä löysin itseni katselemasta yhtä lopullisuutta, toista lopullisuutta ja kolmatta täysin menetettyä.

Seisoessani kaiken sen kivimurskan keskellä  muistin kaktukset ikkunalaudalla, afrikan kartan makuuhuoneen seinällä ja punaiset verhot joiden läpi aamuaurinko siivilöityi. Jossakin tuoksui pressokahvi. Ihminen on psyykkis-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus enkä ole kai syönyt vuorokausiin. Tyhjiö vatsalaukkuni pohjalla vetää kaikkea painavaa puoleensa. Alasin tahtoo alemmas, tahtoo lisää tilaa, lisää tuhoa. Raunioiden keskellä minulle tuli kylmä enkä ylettänyt enää yhteenkään ovenkahvaan. InterCityn yläkerrasta näen pelloilla kevään, joka tuoksuu tutulta ja saa minut itkemään (ilosta tai surusta). 

Havahduin ympärilläni olevaan tyhjyyteen, havahduin yksin ja ilman tienviittoja. Pöly pyyhkiytyi tuulen mukana ranskalaiselta parvekkeelta ja sai minut pidättelemään aivastusta. Kaikkialla oli hiljaista, kylmää ja yksinäistä enkä ylettänyt ovenkahvaan. Ja alasin painaa minua paikoilleni, ei anna tilaa liikkua eikä sijaa unohtaa. Sisälläni kasvava tuntemattomuus herättelee oksennusrefleksiäni, olemassaolo etoo minua.