Isoäiti avasi takkahuoneen verhot joka aamu. Hitaasti, kaikella vanhuuden hauraalla hartaudellaan hän hilasi rullaverhon ylös katonrajaan asti ja sitoi narun pidikkeeseensä. Saman hän toisti toiselle ikkunalle samalla hartaudella ja samalla päättäväisyydellä. Iltaisin isoäiti katsoi takkahuoneessa televisiota. Isoisän poismenon jälkeen rikossarjat olivat vaihtuneet keveämpään katseltavaan toisen parillisista nojatuoleista huokaillessa ja huutaessa tyhjyyttään. Liian myöhään kaappikello löi kahtatoista ja isoäiti heräsi nojatuolistaan. Isoisän poismenon jälkeen isoäiti nukahti ilta toisensa jälkeen nojatuoliinsa television ääreen.. Silmät valahtivat kiinni uudelleen ja uudelleen keskittymisen herpaantuessa televisioruudulta ja ajatusten lipuessa unien rauhaan.
Isoäiti sulki takkahuoneen verhot joka ilta. Hitaasti, kaikella vanhuuden hauraalla hartaudellaan hän irroitti narun pidikkeestään, laski rullaverhon alas asti ja vapautti narun keinahtelemaan ikkunan vierelle. Saman hän toisti toiselle ikkunalle.
Kyläillessäni isoäidin luona, nojatuolit eivät huutaneet tai yskineet, televisiosta katseltiin jälleen rikossarjoja vihreää limonadia juoden, isoäiti nukahti nojatuoliinsa ja lopulta verhot suljettiin. Aamulla herätessäni verhot olivat jälleen auki ja isoäiti oli ollut hereillä aamuviidestä lähtien. Isoisän poismenon jälkeen hän ei ollut juuri pidempään nukkunut.
22-vuotiaana voi tuskin edes kuvitella, miltä tuntuu menettää kumppani viisikymmenvuotisen avioliiton jälkeen. Jokapäiväisen elämän jokainen askare muistuttaa toisen poissaolosta. Yli puoli elämää on eletty hienovaraisessa symbioosissa, kaikki on jaettu ja kaikki on koettu yhdessä. Kaksi ihmistä on kasvanut toistensa kanssa, toistensa rinnalla ja osaksi toisiaan. Menettämisen kivuliaisuus korreloi arkipäivän muutosten määrän kanssa. Isoäidiltä vedettiin yllättäen ja liian nopeaan jalkojen alta kaikki arjen rutiinit ja pienet yllätykset; matto jota oli tallattu vuosikymmenten ajan käsikädessä.
Isoäitini ei toki tiennyt, että olin itsekin ollut masentunut jo useampia vuosia. Olin maannut kymmeniä tai satoja päiviä sänkyni pohjalla laiminlyöden omaa hyvinvointiani ja jokaista arjen askaretta. Vaikka en osannut maalata mielessäni minkäänlaista kuvaa siitä, miltä elämänkumppanin menettäminen mahtoi tuntua, niin tiesin miltä tuntuu kun ruokahalu katoaa ja tyhjyys ottaa sen paikan. Tiesin, mitä aliravitsemustila tekee ennestään harmaalle ja sumuiselle mielelle ja tiesin, miltä tuntuu kun ei suurelta surultaan saa nukutuksi. Tiesin, miltä tuntuu olla loputtoman väsynyt, mutta kykenemätön lepäämään edes öisin peittojen alla pyöriessään. Tiesin, miksi jokainen halaus saa itkemään ja miksi jokainen huolehtiva huokaus lisää yhden kyynelen jo vuodatettujen muodostamaan valtamereen. Tiesin, miltä tuntuu menettää kaikki arkipäiväiset elämänhallintataitonsa maailman musertavan käsittämättömyyden painon alla.
Sukulaisten satunnainen vierailu oli isoäidille tärkeää, niinpä me teimme kaikki osamme ja kävimme halaamassa häntä tasaisin väliajoin. Minä matkustin satoja ja satoja kilometrejä leipomaan keksejä, syömään lapsuuden lempiherkkuja ja katselemaan verhojen avaamista ja sulkemista. Sukupolvien välinen kuilu tuntui syvältä ja suurelta, vaikka lähisukulaisuus toi toinen toistaan lähemmäksi toisiaan.
En tiennyt, miltä tuntuu elää jonkun kanssa viisikymmentä vuotta, enkä rehellisesti ajatellen tiennyt, tulisinko koskaan tietämäänkään. Pariutuminen 2010-luvulla poikkesi oletettavasti 1960-luvusta melko radikaalisti. Isoäitini tuska oli minulle suurta myötätuntoa aiheuttava, ymmärryksen ylittävä mysteeri, enkä voinut edes kuvitella auttavani häntä muutoin kuin liian harvoilla vierailuillani.
Kun isoäiti kesken television rikossarjan katselun nuokahti jälleen unen rajamaille, hän päätti siirtyä nukkumaan ja jättää minut, vihreän limonadin ja murhamysteerin takkahuoneen lämpöön kuuntelemaan hiljaa nakuttavaa kaappikelloa. Katselin hiljaa isoäitiä, kun hän kurotti sulkemaan takkahuoneen verhoja.
Isoäidin talo sijaitsi keskisuuren kaupungin keskustan rajamailla pienen ja kumpuilevan metsikön keskellä niin, että takapiha aukeni sammaleisen kivikkoiseen metsämaisemaan. Oli joulukuu ja isäni oli kaksi viikkoa sitten asentanut takapihan pieneen katajaan lämpimän valkoiset jouluvalot. Irroittaessaan toisen verhon narua pidikkeestään isoäiti totesi kuin itsestäänselvyytenä, että verhot täytyy muistaa avata joka aamu, jotta jouluvalot näkyisivät takkahuoneeseen. Äänenpaino ei jättänyt kyseenalaistamisen varaa, asia oli juuri niinkuin isoäiti sanoi ja niin sen tulikin olla.
Noihin aikoihin en ollut tuntenut oloani masentuneeksi enää kuukausiin. Kovan pyristelyn ja vaivannäön tuloksena olin ratkonut useita ongelmiani ja yrittänyt yksi pieni askel kerrallaan opetella uudelleen itsenäisen elämän perusteita. Mutta koska useita kymmeniä askelia oli vielä ottamatta, en voinut isoäitiä kuunnellessani olla ajattelematta kerrostaloasuntoni avonaisia sälekaihtimia. Asuntoni sijaitsi suuren kaupungin keskustan laitamilla rautatieaseman lieppeillä ja nyt oli joulukuu. Oikeaoppinen sälekaihdinten käyttö oli tärkeää paitsi yksityisyytensä suojaamiseksi pimeinä vuodenaikoina, myös asunnon lämmönsäätelyn tehostamiseksi. Siitä huolimatta sälekaihdinten avaaminen ja sulkeminen olivat asioita, jotka eivät päässeet elämäni prioriteettilistalla lähellekään toteuttamispistettä. Kerran viikossa saatoin sulkea sälekaihtimet hetken mielijohteesta ja ehkä puolen viikon päästä avata ne jälleen tarkistaakseni ulkomaailman säätilan. Toisinaan puolella kaupungilla oli mahdollisuus nähdä minut rasvaamassa alastonta kehoani suihkun jälkeen ja toisinaan huonekasvini ei nähnyt päivänvaloa vuoroakausiin.
Isoäitini puolestaan kuulosti siltä, ettei hänen mieleensä olisi voinut edes hiipiä ajatus elämästä, jossa verhoja ei suljettaisi iltaisin. Sellaista vaihtoehtoa ei hänen maailmaansa mahtunut. Ei siitäkään huolimatta, että takkahuoneen ikkunat aukenivat takapihan metsään ja edelleen jyrkänteen reunalle; sellaiseen ympäristöön, josta kukaan ei vahingossakaan näkisi sisälle. Prioriteettijärjestysten perustavanlaatuinen eriävyys jäsentyi mielessäni osaksi sukupolvien välistä kuilua. Kenties kyse oli myös persoonallisuudesta, mutta kuvittelin nuoruusvuosien kasvuympäristöllä olevan jotain tekemistä asian kanssa. Isoäitini oli kasvanut 50-luvulla ja ollut nuori aikuinen 60-luvulla. Niihin aikoihin elämä oli ehkä yksinkertaisuutensakin vuoksi ollut säntillisempää kuin meidän 90-luvun lasten nuoruudessa. Ehkä 60-luvulla pienten arkipäivän rutiinien toistamatta jättämistä ei mielletty edes vaihtoehdoksi; ne olivat itsestäänselvyyksiä ja elämän järjestys koostui itsestäänselvyyksien kyseenalaistamattomasta suorittamisesta. Kenties kaikkein yksinkertaisimmat jokapäiväiset tehtävät ovat niitä, jotka pitävät ihmisen edes osin kasassa elämän vaikeimpina hetkinä.
Oli syy sitten kasvatuksen tai persoonallisuuden, niin katsellessani isoäitiäni hartaan huolellisen iltarutiininsa parissa, en voinut olla ihailematta häntä. Olin hämmentynyt ja liikuttunut; kateellinen, mutta ihannoiva. Kaiken masennuksensa keskellä isoäitini avasi takkahuoneen verhot joka ikinen aamu ja joka ikinen ilta hän sulki samat verhot samalla vanhan ihmisen rauhallisella päättäväisyydellä. Minun elämässäni jokainen rutiini oli kadotettu vähintään kerran. Jotkin niistä oli omaksuttu takaisin ja ehkä kadotettu jälleen, jotkin eivät ehkä palaisi enää koskaan. Sillä hetkellä katsellessani vanhaa isoäitiäni, en osannut kuvitella itselleni juuri muita tavoitteita elämässä, kuin kasvaa ihmiseksi, joka sulkee ja avaa verhonsa säännöllisesti.
Vapautettuaan toisenkin verhon naurun keinahtelemaan vapaana ikkunan vierelle, isoäiti käveli luokseni, halasi minua kyyneleet silmissään, toivotti hyvää yötä ja asteli makuuhuoneeseensa sulkematta ovea perässään. Minä katselin rikossarjan loppuhuipennuksen hörppien vihreää limonadiani ja sain lopulta tietää, kuka oli murhaaja. Sammutin television ja takkahuoneen valot, vein lasini keittiön tasolle, pesin hampaani ja menin nukkumaan isäni vanhaan huoneeseen. Kaappikello nakutti hiljaa koko yön ajan ja kello viiden jälkeen isoäiti heräsi uuteen päivään muistaen jälleen isoisän poismenon. Murheen murtamana, mutta päättäväisenä hän käveli avaamaan takkahuoneen verhot päästäen lämpimän valkeiden jouluvalojen loisteen valaisemaan pimeää aamuöistä takkahuonetta.
Vau ihan mieletön teksti ;___; ❤️ Vois melkein olla jonku pidemmän kirjan alku. Törkeen upeesti kirjotettu ❤️
VastaaPoista(Psst voitko kirjottaa oma-elämäkerran!!)
VastaaPoistaVauuu kiitos ihana Meri <3 Tykkään tästä kyllä hirmuisesti itsekin. (Ehdottomasti voin jos vain saan joskus aikaiseksi.)
Poista