Tuiran rannalla ilma tuoksuu lempeältä ja vesi on pimeää ja
taivas kirkas. Pimeyteen on hyvä sukeltaa, kastella hiukset ja kellua mielensä
mykäksi. Pehmeä kesäyö keinuttaa ihmistä, luonto on hellä ja kuiskii vain aivan
hiljaa. Satunnaiset sielut katsahtavat toisiaan silmiin, joka toinen hetki
jokainen unohtaa jokaisen. Kesäyönä luen
kirjaa painosta ja keveydestä, sielusta ja ruumiista. Olen raukea ja vain vähän
kylmissäni. Minulla on Oulu, mutta Oululla ei ole minua.
Hietasaaressa aurinko vaihtaa suuntaa ja minä sukkahousuni
paksumpiin. En ole kotimatkalla, mutta kuljen tuttuja reittejä. Silloilla tuuli
tanssii ja tanssittaa tietoisuuteni vesille, rannoille, puiden oksille,
taivaalle tehtaiden tahmeaan savuun. Mieleni on hiljainen harhailija ja niin
olen minäkin, minä seikkailen itselleni Oulun. Kämmenilläni väreilee kesän
kauneus. Toivoniemessä löydän apilankukkia varpaideni väleistä. Sorsat ovat
öisin hiljaisia kuin vesivoimala. Aamuisia kalastajia minä rakastan, rakastan
jokaista ja jonain päivänä pääsen vielä soutuveneeseen veden ympäröimäksi.
Päivällä torinranta on täynnä ihmisiä, ääniä, värejä ja
tuoksuja. Siellä minä luen lisää ja aina edelleen. Kiikelissä kalliiden
asuntojen vierellä on puisto ja puistossa uimaranta ja uimarannan vierellä
bajamajat, joita vastapäätä paviljonki. Algoritmipohjaiseen puurakenteeseen perustuva
kuutio, jonka päälle voi kiivetä, vaikka lupaa ei ole. Puista siltaa pitkin
pääsee Elban saarelle, siellä merituuli hetkittäin vihmoo rannan kiviä vasten.
Toisinaan on tyyntä ja voi istuutua kivelle katselemaan polviaan. Heinät ovat
pitkiä ja suhisevat hiljaa. Luonto näyttää ja tuntuu luonnolta, yksinäisyys onnelta.
Syksyllä juon teetä enkä poistu enää yksiöstäni. Pimenneinä
öinä saatan etsiä leikkipuiston valot, kiivetä kiipeilytelineeseen ja laskea
liukumäen. Patosiltaa pitkin on hyvä löytää takaisin kotiin, kääntyä kävelemään
puiston viertä, puiston halki tai vasta viimeisestä risteyksestä. Ja sillä
toisella padolla olen tutustunut Södergranin runouteen, ihmetellyt jään rakennetta,
viettänyt juhannusiltaa, kuvannut sorsia, kastellut kenkäni, pelännyt putoavani
ja syönyt voisilmäpullan.
Talvella kerran puoli litraa Jaffaa jäätyi taskusi pohjalle.
Itsenäisyyspäivänä 2013 oli pakkasta. Me kävelimme Toppilansaareen ja takaisin
sen punatiilisen rakennuksen kaarevan seinän viertä pitkin. Joskus juoksen
pakkasaamuina pistelevä kylmyys reisilläni ja pian en saa henkeä. Lumilinnaa en
rakenna, enkelin jätän hankeen ehkä kerran tai toisen. Kylminä vuodenaikoina
olen neljän seinän sisällä lämmin muki kädessäni. Pakkanen tuoksuu pistävältä
ja raikkaalta.
Niin minä tunnen useamman kadun ja kulman kuin kolme vuotta
sitten. Niin minä olen kertonut tarinoita niiden kanssa, olen elänyt Tuiran, Kiikelin,
Pikisaaren, Nallikarin ja Intiön itselleni. Olen piilottanut salaisuuteni Elban
heinikkoihin ja lukenut tarinoita torinrannalle. Minä kävelen näitä katuja ja
kaikki niiden tuoksut ovat minun. Kevät, kesä, syksy ja talvi, minulla on ollut
Oulu, mutta Oululla ei ole ollut minua.
Näinä päivinä Ouluun on pesiytynyt pelko. Olen pelännyt
katujen kulmauksia ja maailmoja niiden takana. Olen pelännyt kauppojen
monistettuja hyllyriviköitä, jokaista uutta pistettä näkökentässäni. Hengitystäni
pidättäen odotan kadulla vastaantulevaa katsetta, joka pysähtyy kertomaan,
ettei Oulu ole enää minun. Joku on varannut sielulleni on lentoliput, elämälleni muuttoauton. Jokainen katu on autio ja tuntematon, vailla tuttua kaikua. Elämä vailla haikua. Jonain päivänä Oulu jättää minut enkä tunne enää sen
tuulta hiuksissani. Minulla ei ole Oulua. Se saa minut pelkäämään häntä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti