4/28/2015

huhtikuu ei ollut hellä

Siinä minä makaan selälläni sängyllä. Omalla sängyllä omissa likaisissa lakanoissani käsi ojennettuna pään ylle, toinen lepäämässä edellisen päällä. Pääni sisällä laulua kuiskauksia muistoja ja ympärillä puristava panta. Suljetut silmäni näkevät värit, valot ja kun katselen toiseen suuntaan kaikki liikkuu. Hengitän ja hahmot hengittävät. Jokainen kuvioni ja värisävyni elää siinä missä minä en toivoisi minkään elävän.

Niinä päivinä juon vettä tai teetä tai kumpaakin, syön D-vitaaminini ja yritän nukahtaa, mutta nukahtamatta ovat ajatukseni ja nukahtamatta olen. Aamuisin kello kahdeksalta olen pyörinyt tuntien ajan. Teen uuden soittolistan ja ideoin uuden maalauksen. En maalaa. Minä pelkään.

Pelkoa on piilottaa tunteiden lähteet. Pelko asuu sisimmässä linnottautuen sinne minne heikkous on paennut. Heikkouden teeseurana yksinäisyys: erityisyyden loppu katkaistu kaipaus menetetty rakkaus lopullisten loppujen välitön läsnäolo. Rintakehäni sisällä on painetta. Loputon tyhjiö. Siinä seisoo pelko, siinä päälläni päästämättä minua pidemmälle. Vaikka päästäisi, en menisi. Minä pelkään, pelkoni talloo minua ja painun kasaan. Loputon tyhjiö. Ympyrää kiertäen yritän juosta pois Penrosen portaita kompastellen kiipeän puuhuun ja puu ottaa minut. Vihdoin.

Hengitän. Huhtikuinen auringonpaiste kasvoillani minä istun siinä puussa. Ruoho ei viherrä vielä, linnut visertävät jo tänään laulavat lauluni päälle. Silmäni sulkiessa aurinko on taidemaalari. Pääsen vielä keveyteeni, sillä silloin tällöin sinne tahdon ja menen ja katoan ja olen hiljaa enkä edes huomaa. En mitään. Sillä ei ole mitään kun nousen hitaasti ilmaan tyhjyyteen leijumaan. Olemassaolon pehmeä puhtaus kun mikään ei ole mitään, kaikki vain on. Olemassa. Hyräillen. Varpaani rikkovat järven pinnan jälleen kesäkuussa.

Siinä minä makaan kyljelläni sängyllä. Omalla sängyllä omissa likaisissa lakanoissani. Kippuralla, pieni ja onneton. Melankolia. Energiakato. Puutostilat muutostilat sopeutumattomuus. Väkivalloin katkaistava napanuora. Nuori huora. Kenestä täällä edes välitän todella, välität ja välittävät. Haluan ottaa vaatteeni pois, riisuutua ja olla alaston paljas aukinainen. Olen kiinni. Olen sokkelo ja sata päällekäistä videonauhaa, valokuvia valokuvien päällä, haarautunut polku, kakofoniaan eksynyt on minun sieluni ja joka puolella lakanoideni helmat repsottavat. Mikään ei ole paikallaan. Minä en missään. En kotona enkä vieraissa. Ristiriita. Paradoksi. Kaotiikka.

Unohdetuksi tulemisen pelko käsikädessä unohtamisen pelon kanssa. Unohda ja tule unohdetuksi. Vuosi sitten olin rohkea, nyt jäljellä on enää pelko. Minä vain pelkään. Suljen silmäni avaan ja sukellan pää edellä elämään otan sen vastaan haraan taaksepäin pelkään en tahdo mennä sinne missä pelkoni ei enää ole vain herkimmät kohtani akileen kantapää säröt ja rikkonaisuuden perimmäinen syy, lähtökohta. Mitä jää jäljelle kun ego kuolee?


Miltä näytän kun olen riisunut kaiken ja katson itseäni ensimmäistä kertaa silmiin?

2 kommenttia:

  1. Ihana teksti, niin ainutlaatuinen kirjoitus tapa<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voi kiitos kiitos kiitos kauniista sanoista <3

      Poista