Koska se on niin kaunista, sinä olet niin kaunis. Minä olen kaunis ja kun katoat, minä en katoa. Minä olen tässä ja tähän jään. Katson samaa kattoa. Sitä jonne teippasin sinut ja toiveeni kuukausia sitten ja ehkä itken, mutta hymyillen. Ehkä kosken hiuksiani ja mietin miltä ne tuntuivat käsissäsi. Hengitän syvään ja tiedän, että kuulit saman henkäyksen lukemattomia kertoja. Laitan runot kansioon, kuvat kirjekuoreen ja paperikukkaset Oulunjokeen.
Ehkä et katoa. Jos kaikki on kaunista aina. Olemme kauniita ja elämä heittelee. Kaipaan, kaipaat, suukotan ja suukotat. Muutan toiseen asuntoon. Pakatessani löydän sängyn alta revenneen paperikukan. Heitän sen jätesäkkiin. Unelmat unohdan pakata. Uudessa asunnossani on eri väriset seinät ja entisen vuokaralaisen jättämä kuivunut huonekasvi. Yritän elvyttää sitä, mutta se jatkaa kuolemistaan. Kuukauden päästä tiputan kasvin taloyhtiön biojätekeräykseen ja teippaan uudet unelmani tiskikaapin takaseinään - vähän piiloon. Uusissa paikoissa on uudella tavalla kaunista. Uudessa kodissa korvasi maistuvat erilaiselta.
Ajatuksiani kirjoitan ylös aina kun muistan. Toisinaan luen niitä jälkikäteen ja mietin kuinka sidonnainen olen aikaan. Miten jatkuvuudentunne on useimmiten illuusiota ja kuinka sitä ei koskaan haluaisi uskoa. Odotan toistuvasti tietäväni jotain varmaksi. Elämä yrittää todistella minulle, että niin ei tapahdu. Olen kuin hölmö lapsi joka tahtoo vain leikkiä hiuksillasi. Sulkea korvansa ja silmänsä, puhaltaa kaiken ilman ulos keuhkoistaan, painautua lämpimää kehoasi vasten ja nukahtaa. Haistella kanssasi syksyä, talvea, kevättä ja kesää. Katsella kanssasi vuodenaikoja, jokia ja puroja. Koskettaa vettä ja se on liian kylmää.
Maalata pöydän, taulun, asvaltin ja kaksi vartaloa.
Joko sinä olet tai et ole. Minä olen. Minä rakastan, tunnen ja hengitän.
(sinua toistaiseksi)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti