Loppukesä tuoksuu paremmalta kuin alku.

Joinain kesäisinä perjantaiöinä tuuli tuoksuu ikkunasta nukahtavaisen luokse ja silloin on joskus mentävä ja käveltävä. Koska öisillä kesän kaduilla kaupungin keskellä katveessa ja kupeilla puistoissa voi haistaa ja maistaa ja tuntea kuinka maailma vihdoin taas hengittää. Huutavat laulavat ihmiset harhailevat ja harhaantuvat joukkioina eikä itse tarvi aina huutaa vaan silloin tällöin joinain hetkinä on kai parempi olla hiljaa; kuunnella hiljaisuutta. Eivätkä silloin äänetkään metelöi vaan ovat hiljaa ja sielu on hiljaa mieli on hiljaa. Hiljaisuus on kuoro.

Ei kesällä niinä öinä haittaa laittaa villapaitaa päälle, kun tietää lämmön tekevän tuulesta lempeämmän. Kaikki joet kohisevat kovaa, mutta nekään eivät metelöi, vaikka peittävätkin kuohunnallaan koko yön ja koko elämän ja yksittäisen ihmisen olemassaolon, identiteetin. Kun sillalla kävelee siihen voisi jäädä ja siihen saa jäädä, sillä nukkumaanmenoajoilla ei jokaisena kesäyönä tarvitse olla mitään väliä. Sillä joinain öinä kerran kesässä on syytä kävellä hengittää kuunnella ja antaa maailman olla niin hiljaa, että itkettää. Niin hiljaa on maailma ja metelöivä öinen Oulu. Niin hiljaa ovat ihmiset liikenne luonto ja tuuli, joka on viileä muttei liian kylmä. Niin pimeitä ovat elokuun yöt kun yöttömyys on lähtenyt jälleen vuodeksi pakoon.

Niin rauhassa on ihminen vailla kosketusta olemassaoloonsa kesäyönä kun haapojen lehdet surisevat ja kaivon kansi kolisee kantapäiden alla. Joinain kesäisinä perjantaiöinä mieli on levollinen ja sydän raukea, kaupungin humu kuin suuri hiljainen aukea. Öisin taitaa kaikki pysähtyä ja silti alati elää edelleen.

yksinvuoropuhelu

anna sormiesi irroittaa

hellitä kättesi kaipuun

rintakehän riistävä rummutus 

hiljennä henkäys kerrallaan 

peilistä silmiesi tyhjiön takaa 

olemassaolo identiteettiä vailla

kutsu jo kylääsi tasavertaisuus 

ideoista riisuttuna kukkasen lailla 

Minä tahtoisin sanoa satoja sanoja

Hän kertoo niistä päivistä hymyilevin silmin, katseessaan paloa, läikehtivää lämpöä ja koko universumi lauseiden väleihin piilotettuna. Niin hän kertoo pitkistä päivistä, loputtomista ja lopullisista. Kosketuksista paikallisliikenteen busseissa. Jokaisesta arasta mutta avoimuutta tulvivasta pyytävästä kaipaavasta tuntevasta ja tuntemaan opettelevasta katseesta silmäyksestä silmänräpäyksestä ja siristyksestä siellä tähtitorninmäen kahvilassa korvapuustin äärellä tien vierellä terassin tuulisuudessa hiukset suussa pullan murut portailla.

Hän kertoo minulle äänihuulensa helliksi. Kertoo tarinat kertoo tunteiden palon kertoo sen hetken kun tietoisuudet yhdistyvät. Katsoa toisen silmiin ja tietää että toinen tietää. Tunteet ovat siitä hassuja, niin hän kertoo (kuten vain rakastuneelta saattaa odottaa), että toisen silmiin sukeltaessa voi todella tietää varmaksi, ettei tunne ole vain yhden ihmisen. Yhteinen rajat ylittävä jaettu tietoisuuden tila elämys kokemus hetki hengitys syke ja aaltoilevat virrat. Mykkänä nauran ja joskus itken.

Hän kertoo niistä kuukausista ja huokaisee hellänä. Empatiaansa tihkuen, välittämistä ja pyytteetöntä altruismia. Sama kaipaus ja sama lämpö. Hän kertoo, kirjoittaa ja huutaa maailmalle. Sanoo sadoin sanoin, antaa tiedettäväksi jokaisen tarinan jos joku häneltä kysyy. Ei pelkää, ole arka ja epävarma. Selkeys varmuus turva lämpö geborgenheit. On helppoa olla varma kun on naiivinrohkea ja uskoo rakkauden rajattomuuteen. Minä siinä uskoani epäillen tahtoisin katsoa toisia silmiin ja antaa itsestäni enemmän.

Minä antaisin enemmän, antaisin puolet itsestäni sinulle.  Lempeni antaisin ja hellyyden aallokot sisälläni huojuvat niityt ja pellot auringon tulikuumiksi lämmittämän hiilidioksidin. Sillä mitään en menettäisi; yhdessä tuntisimme enemmän sillä puoli plus puoli kertautuisi lukemattomiksi unelmiksi. Antaisin lämpöni katseeni ja joka toisen hengenvetoni. Eivät nämä tunteet ole minun, ne ovat meidän, tarkoitettu jaettaviksi. Katsoisit minua silmiin ja ottaisit puolet.

Siinä minä kuuntelen ja hän kertoo, hän kertoo vuosista ja meristä, järvistä, aallokoista. Rantasaunoista ja saarista hän kertoo ja kertoo myös muutoksista. Mutta katseet eivät muutu ja katoa eikä ylpeys rakkaudesta ylistys jaetuille tunteilleen. Sellaisesta moni meistä saa vain haaveilla, sellaista moni meistä silti julistaa. Hänen kasvoillaan on asunut vilpittömyys jo vuosia. Autuus ja raukeus.

huhtikuu ei ollut hellä

Siinä minä makaan selälläni sängyllä. Omalla sängyllä omissa likaisissa lakanoissani käsi ojennettuna pään ylle, toinen lepäämässä edellisen päällä. Pääni sisällä laulua kuiskauksia muistoja ja ympärillä puristava panta. Suljetut silmäni näkevät värit, valot ja kun katselen toiseen suuntaan kaikki liikkuu. Hengitän ja hahmot hengittävät. Jokainen kuvioni ja värisävyni elää siinä missä minä en toivoisi minkään elävän.

Niinä päivinä juon vettä tai teetä tai kumpaakin, syön D-vitaaminini ja yritän nukahtaa, mutta nukahtamatta ovat ajatukseni ja nukahtamatta olen. Aamuisin kello kahdeksalta olen pyörinyt tuntien ajan. Teen uuden soittolistan ja ideoin uuden maalauksen. En maalaa. Minä pelkään.

Pelkoa on piilottaa tunteiden lähteet. Pelko asuu sisimmässä linnottautuen sinne minne heikkous on paennut. Heikkouden teeseurana yksinäisyys: erityisyyden loppu katkaistu kaipaus menetetty rakkaus lopullisten loppujen välitön läsnäolo. Rintakehäni sisällä on painetta. Loputon tyhjiö. Siinä seisoo pelko, siinä päälläni päästämättä minua pidemmälle. Vaikka päästäisi, en menisi. Minä pelkään, pelkoni talloo minua ja painun kasaan. Loputon tyhjiö. Ympyrää kiertäen yritän juosta pois Penrosen portaita kompastellen kiipeän puuhuun ja puu ottaa minut. Vihdoin.

Hengitän. Huhtikuinen auringonpaiste kasvoillani minä istun siinä puussa. Ruoho ei viherrä vielä, linnut visertävät jo tänään laulavat lauluni päälle. Silmäni sulkiessa aurinko on taidemaalari. Pääsen vielä keveyteeni, sillä silloin tällöin sinne tahdon ja menen ja katoan ja olen hiljaa enkä edes huomaa. En mitään. Sillä ei ole mitään kun nousen hitaasti ilmaan tyhjyyteen leijumaan. Olemassaolon pehmeä puhtaus kun mikään ei ole mitään, kaikki vain on. Olemassa. Hyräillen. Varpaani rikkovat järven pinnan jälleen kesäkuussa.

Siinä minä makaan kyljelläni sängyllä. Omalla sängyllä omissa likaisissa lakanoissani. Kippuralla, pieni ja onneton. Melankolia. Energiakato. Puutostilat muutostilat sopeutumattomuus. Väkivalloin katkaistava napanuora. Nuori huora. Kenestä täällä edes välitän todella, välität ja välittävät. Haluan ottaa vaatteeni pois, riisuutua ja olla alaston paljas aukinainen. Olen kiinni. Olen sokkelo ja sata päällekäistä videonauhaa, valokuvia valokuvien päällä, haarautunut polku, kakofoniaan eksynyt on minun sieluni ja joka puolella lakanoideni helmat repsottavat. Mikään ei ole paikallaan. Minä en missään. En kotona enkä vieraissa. Ristiriita. Paradoksi. Kaotiikka.

Unohdetuksi tulemisen pelko käsikädessä unohtamisen pelon kanssa. Unohda ja tule unohdetuksi. Vuosi sitten olin rohkea, nyt jäljellä on enää pelko. Minä vain pelkään. Suljen silmäni avaan ja sukellan pää edellä elämään otan sen vastaan haraan taaksepäin pelkään en tahdo mennä sinne missä pelkoni ei enää ole vain herkimmät kohtani akileen kantapää säröt ja rikkonaisuuden perimmäinen syy, lähtökohta. Mitä jää jäljelle kun ego kuolee?

Miltä näytän kun olen riisunut kaiken ja katson itseäni ensimmäistä kertaa silmiin?

Oululla ei ole minua

Tuiran rannalla ilma tuoksuu lempeältä ja vesi on pimeää ja taivas kirkas. Pimeyteen on hyvä sukeltaa, kastella hiukset ja kellua mielensä mykäksi. Pehmeä kesäyö keinuttaa ihmistä, luonto on hellä ja kuiskii vain aivan hiljaa. Satunnaiset sielut katsahtavat toisiaan silmiin, joka toinen hetki jokainen unohtaa jokaisen.  Kesäyönä luen kirjaa painosta ja keveydestä, sielusta ja ruumiista. Olen raukea ja vain vähän kylmissäni. Minulla on Oulu, mutta Oululla ei ole minua.

Hietasaaressa aurinko vaihtaa suuntaa ja minä sukkahousuni paksumpiin. En ole kotimatkalla, mutta kuljen tuttuja reittejä. Silloilla tuuli tanssii ja tanssittaa tietoisuuteni vesille, rannoille, puiden oksille, taivaalle tehtaiden tahmeaan savuun. Mieleni on hiljainen harhailija ja niin olen minäkin, minä seikkailen itselleni Oulun. Kämmenilläni väreilee kesän kauneus. Toivoniemessä löydän apilankukkia varpaideni väleistä. Sorsat ovat öisin hiljaisia kuin vesivoimala. Aamuisia kalastajia minä rakastan, rakastan jokaista ja jonain päivänä pääsen vielä soutuveneeseen veden ympäröimäksi.

Päivällä torinranta on täynnä ihmisiä, ääniä, värejä ja tuoksuja. Siellä minä luen lisää ja aina edelleen. Kiikelissä kalliiden asuntojen vierellä on puisto ja puistossa uimaranta ja uimarannan vierellä bajamajat, joita vastapäätä paviljonki. Algoritmipohjaiseen puurakenteeseen perustuva kuutio, jonka päälle voi kiivetä, vaikka lupaa ei ole. Puista siltaa pitkin pääsee Elban saarelle, siellä merituuli hetkittäin vihmoo rannan kiviä vasten. Toisinaan on tyyntä ja voi istuutua kivelle katselemaan polviaan. Heinät ovat pitkiä ja suhisevat hiljaa. Luonto näyttää ja tuntuu luonnolta, yksinäisyys onnelta.

Syksyllä juon teetä enkä poistu enää yksiöstäni. Pimenneinä öinä saatan etsiä leikkipuiston valot, kiivetä kiipeilytelineeseen ja laskea liukumäen. Patosiltaa pitkin on hyvä löytää takaisin kotiin, kääntyä kävelemään puiston viertä, puiston halki tai vasta viimeisestä risteyksestä. Ja sillä toisella padolla olen tutustunut Södergranin runouteen, ihmetellyt jään rakennetta, viettänyt juhannusiltaa, kuvannut sorsia, kastellut kenkäni, pelännyt putoavani ja syönyt voisilmäpullan.

Talvella kerran puoli litraa Jaffaa jäätyi taskusi pohjalle. Itsenäisyyspäivänä 2013 oli pakkasta. Me kävelimme Toppilansaareen ja takaisin sen punatiilisen rakennuksen kaarevan seinän viertä pitkin. Joskus juoksen pakkasaamuina pistelevä kylmyys reisilläni ja pian en saa henkeä. Lumilinnaa en rakenna, enkelin jätän hankeen ehkä kerran tai toisen. Kylminä vuodenaikoina olen neljän seinän sisällä lämmin muki kädessäni. Pakkanen tuoksuu pistävältä ja raikkaalta.

Niin minä tunnen useamman kadun ja kulman kuin kolme vuotta sitten. Niin minä olen kertonut tarinoita niiden kanssa, olen elänyt Tuiran, Kiikelin, Pikisaaren, Nallikarin ja Intiön itselleni. Olen piilottanut salaisuuteni Elban heinikkoihin ja lukenut tarinoita torinrannalle. Minä kävelen näitä katuja ja kaikki niiden tuoksut ovat minun. Kevät, kesä, syksy ja talvi, minulla on ollut Oulu, mutta Oululla ei ole ollut minua.

Näinä päivinä Ouluun on pesiytynyt pelko. Olen pelännyt katujen kulmauksia ja maailmoja niiden takana. Olen pelännyt kauppojen monistettuja hyllyriviköitä, jokaista uutta pistettä näkökentässäni. Hengitystäni pidättäen odotan kadulla vastaantulevaa katsetta, joka pysähtyy kertomaan, ettei Oulu ole enää minun. Joku on varannut sielulleni on lentoliput, elämälleni muuttoauton. Jokainen katu on autio ja tuntematon, vailla tuttua kaikua. Elämä vailla haikua. Jonain päivänä Oulu jättää minut enkä tunne enää sen tuulta hiuksissani. Minulla ei ole Oulua. Se saa minut pelkäämään häntä. 

Joku on ripustanut jotain keuhkoihini, jotain painavaa. Se vie valtavasti tilaa, kiskoo sisäelimiäni alaspäin ja pois paikaltaan. Luulen että se on jonkinlainen pyöreämuotoinen alasin. En ole rikki, mikään ei revi minua. Tunnen kyllä olevani kokoajan enemmän kasassa. Pian pystyn vain makaamaan. Makaan omassa sängyssäni, toisen sängyssä ja laivan sängyssä matkalla Tukholmaan. Tunnen vetoa sikiöasentoon, rintalastani alla on antimateriaa tai muuta tuntematonta. Sieltä minä löysin itseni katselemasta yhtä lopullisuutta, toista lopullisuutta ja kolmatta täysin menetettyä.

Seisoessani kaiken sen kivimurskan keskellä  muistin kaktukset ikkunalaudalla, afrikan kartan makuuhuoneen seinällä ja punaiset verhot joiden läpi aamuaurinko siivilöityi. Jossakin tuoksui pressokahvi. Ihminen on psyykkis-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus enkä ole kai syönyt vuorokausiin. Tyhjiö vatsalaukkuni pohjalla vetää kaikkea painavaa puoleensa. Alasin tahtoo alemmas, tahtoo lisää tilaa, lisää tuhoa. Raunioiden keskellä minulle tuli kylmä enkä ylettänyt enää yhteenkään ovenkahvaan. InterCityn yläkerrasta näen pelloilla kevään, joka tuoksuu tutulta ja saa minut itkemään (ilosta tai surusta). 

Havahduin ympärilläni olevaan tyhjyyteen, havahduin yksin ja ilman tienviittoja. Pöly pyyhkiytyi tuulen mukana ranskalaiselta parvekkeelta ja sai minut pidättelemään aivastusta. Kaikkialla oli hiljaista, kylmää ja yksinäistä enkä ylettänyt ovenkahvaan. Ja alasin painaa minua paikoilleni, ei anna tilaa liikkua eikä sijaa unohtaa. Sisälläni kasvava tuntemattomuus herättelee oksennusrefleksiäni, olemassaolo etoo minua.

vuodenaikoja

Kevään tullen olen alaston.
Talvi ja aika ovat raiskanneet minut.
Vaatteeni on riisuttu pois,
päälläni ei ole edes pölyä.
Ei peittoa johon kietoutua,
haluan edelleen sinut.

Kaamos on repinyt illuusion palasiksi.
Olen paljastettu, häpeissäni ja pelokas.
Muistelen kesän lämpöä ja valoa;
sorsia, vettä, ruohon tuoksua sateella.
Huuliasi olkapäälläni, minun kaulallasi.

Ehkä meistä ei ole elämään vuoden ympäri.
Ehkä talvi kukisti meidät. Ehkä meillä
ei ollut tarpeeksi peittoja ja vilttejä.

Olen mykkä etkä vastaa minulle.
Sairastumme ja joudumme eri osastoille.
Suutelisin sinut vielä ensi kesänä,
jollei puukottaisi minua sänkyyni.

oksentakaa tekin olemassaoloni ja teidän kaikkien

silputtua sanomaa liisterillä
oksennusta minun tajunnalla
ni joka toiselle jakanut
teennäistä hereilläoloaikaa

narsistin hekumallinen kiertoratakuvio
huomionkipeän jakamiskulttuurin
minäkeskeinen ristiinnaintipeli

ja sen
oksennuksen erityisyyslammikossa
tekohengittäen lähipiiristä (kin)
hyväksikäyttäjän naivistinen luulotauti
teeskennelty itsetunto ei nauti
                                    eikä puhu


katsoa saa ja koskea
jos ei kysy lupaa. (n)

leivotaan seitemänkymmentä sämpylää
mutta eihän niitä ehdi syödä
ennen hometta
ehtii kun syö reippaasti
reipas tyttö

pyöritä lujempaa
silmät kiinni nauraminen on helpompaa
mihin kaikkialle sä aiot hakea opiskelemaan
en mä oo ottanut selvää
koulussa pitää tehdä uusia ystäviä
miksi
(jätätkö sä mut sitten)

keitetään paljon teetä
kerro jotain
mietin jos mun vartalo loppuisi tähän
ja siitä alkaisi sun vartalo
myöhästyisitpä junasta
nyt pitää lähteä

kerro jotain
mietin eilen että toisen olemassoloa
on helpompaa ymmärtää kuin omaansa
ja sitten ei enää ollutkaan
voisinpa jakaa tietoisuuteni
sitten kun kuolee voi
mutta voisinpa ennen sitä, voisinpa nyt
jaa.

olen satunnaisuutta


antakaa minulle erilaisuus
egolleni juhla-ateria


erityisyyden tunteen vahvistumisen kaipuu
olla uniikki muiden joukossa toisen silmissä
ainutlaatuistumisen odotus, pariutumistanssi


hekuma, täyttymys


arvota läsnäoloni korkeammalle kuin muut
ehkä sitten olen ehyemmin olemassa
anna tietoisuudelleni koordinaatit
siirrä minut pois muiden lähipiiristä


määritä minuus, piirrä sieluni


vaikka olen vain satunnainen osa
määrittelyjoukkona sielu
arvona tietoisuus


egoni oksentaa vihdoin vailla
uskoa rakkauteen kun x on suurempi tai yhtäsuuri kuin nolla

heti huomenna herään

mä olen täällä kerrostalokolmiossa jossa
iltaisin ei toivoteta hyvää yötä myötä-
tunto herää toisella kertaa vertaa
omaa kylmää verta kyyneliä itkua litkua
jääkaapin vasemmassa takanurkassa purkassa
ei ole jäljellä lainkaan makua makuna nakuna
en kulje kuin yksin ja kanssa sen elelen
täällä oulun maaperän päällä merenjäällä
en ole kävellyt en uskaltaa saata maata
ja katsoa kirkasta taivasta aivasta
jo, kutittaako aurinko sinunkin nenää enää
kolmesta kolmeenmiljoonaan kertaan vertaan
myös niitä joita en keskenään saisi taisi
kengästäni tipahtaa pikkukivi rivi-
tys mielessäni kun nukun yöksi työksi
kävisi ajatusmaailmani ja taide raide
ei pidä meteliä öisin junia en kuule luule
edes kuulevani vähällä pärjäisin värjäisin
uneni toiveilla ja ajatuksissa kissa
kävelee paikastaan toiseen moiseen
pysähtyy kun on sellainen aika taika
elämä illuusio ja resonanssi. tanssi.

ole minulle meditaatio
utopiakupla transsitila
sanaton katseiden tanssi

runonlausuntaa rintalastallani
resitoi minut raukeaksi