Hiljaisus

Hiljaisuus. Aivan yllättäen; meidän jälkeemme.
Sinun jälkiisi on heijastuu ontto kaiku.

Hiljaisuus kaikuu noissa askelkuopissa,
astioissa kaikkien pöytiemme reunoilla,
kylpyammeen reunoja vasten.
Hiljaisuus soi minulle.

Kirjan sivut eivät ole koskaan olleet näin paikoillaan.
Mietin, miten jokin niin kevyt voi olla niin vaiti.
Ja minne tahansa käännän pääni, ilma ympärilläni lepää
kuin seisahtuneena maailman laidalle.
Tässä pyhässä hiljaisuudessa laulavat kolme:
Lepo, armo, ajatukseni kevyt juoksu.

Kaikki mikä kahlitsee on pahasta

Akateemisemmat puhuvat narratiivista,
en muista millä äänenpainolla.

Minä en usko enää narratiiviin.
Se on lukinnut minut niin kuin kaikki muukin.
Analyysi mässäilee itseymmärryksellä ja nykyhetkeni katoaa,
kuten kaikkiin addiktioihin ja defensseihin.
On helpompaa selittää kuin tuntea -
luulla kuin olla ja hengittää.

Minulle määritelmät ovat tärkeitä,
mutta helposti unohdan, että havainnot ovat toisaalla.

Minulla olisi tässä nyt tämä vihani,
olisiko teillä jotain paikkaa, johon voisin asettaa sen?

Anteeksi, olen vaarassa räjähtää tuhansiksi säpäleiksi.

Todistukseni, julistukseni ja huutoni

Kun minä sanon mielessäni:

»Minua eivät kiinnosta paskaakaan Teidän 

mielipiteenne,

arvionne,

neuvonannot,»

tietäkää, että tämä on vain vastareaktio.

Poljetulta mielistelijältä Teille:

23 vuotta elin muiden elämää ja nyt ei ole enää aikaa. 

Tai: eihän minulla ole muuta kuin aikaa, 

mutta jaan sen itse,
ja on niin loputtomasti kiehtovaa,
                                         koettavaa,
                                         kaunista,
                                         intoa.
ja mitä vielä.
                                     

Minua ei kiinnosta paskaakaan. 

Mielipiteenne eivät ole enää kaivattuja täällä. 

Tiedän kyllä mitä teen.
Useimmiten: kyllä. 

Ja kun toisinaan en tiedä, tiedän etten. 

Ja suhtaudun silloin puuhiini

asianmukaisella varauksella sekä
kokeilunhalulla. 

Ja kannan vastuuni itse.

Tietäkää: tämä on vain vastareaktio.
Ei kiroaminen ole vaatimus,

                                 saati tarpeellista,

mutta elämäni on laidasta laitaan.

Ajan sanelemat ihmiselon pakotteetko,

vai mieli mahdollisuuksiin tarttuessaan,

heittivät minut toisaalta tänne?

En tiedä, mutta todistelen nyt: itselleni ja teille. 

Tässä minä viimeinkin piirrän itselleni rajat

ja seison niiden takana.
Korkea aika.

Tämä on todistukseni, julistukseni ja huutoni.

Ja aikani todisteltuani, kysyn ehkä mielipidettänne.
Turvallisten, rakastavien rajojeni sisältä. 

Lauantai syyskuussa

Lauantaina heräsin kello kahdentoista jälkeen. Löysin lattialta housut ja torstaina kirpputorilta ostamani neuleen; lipaston päältä kaksi kofeiinitablettia. Kuukausi sitten ajoin Kokkolasta Ouluun iltayhdeksän jälkeen ja ystäväni antoi tabletit minulle varmuuden vuoksi. Siskoni nukahti 18 kesäisenä rattiin ja vuoden päästä minä olin ketjukolarissa; olimme saaneet jo osamme liikenneonnettomuuksista. Kofeiinitabletin ja kokiksen voimin korjasin poninhäntäni, punasin huuleni ja lähdin kaupungille ostamaan puhelimeeni uutta laturia. Kanini oli syönyt edellisen lähes käyttökelvottomaksi, akkua oli jäljellä viisi prosenttia. Eilisen rommit olin aamuyöllä huuhtonut vessanpöntön kautta viemäristöön.

Jalkani ajautuvat aina harhailemaan ympäri kaupunkia; en malta lopettaa, lataudun, imen itseeni ihmetystä ja energiaa. Hain luontaistuotekaupasta hellävaraista suihkugeeliä ja maustamatonta kombuchaa. Kombucha on venäläisperäinen sokeroidusta teestä käyttämällä valmistettu juoma, jota kaltaiseni taivaanrannanmaalarit juovat uskoen ja toivoen sen vaikuttavan positiivisesti terveyteen. Kirpputorille eksyttyäni löysin punaisen maton ja kasan tarpeettomia, mutta sietämättömän viehkoja vaatekappaleita. Tuntien kuluttua käännyin kotia kohti kai vain löytääkseni itseni korttelin kokoisesta puistosta keräämästä ruskan värjäämiä lehtiä. Pensaikkojen lehdet olivat pukeutuneet vihreän, keltaisen, oranssin, punaisen ja liilan sävyihin niin uskomattomin variaatioin, etten ollut käsittää luonnon taianomaista monimutkaisuutta. Tai siis yksinkertaisuutta. Kaikki oli niin simppeliä ja samojen lakien mukaan toimivaa, mutta silti tavattoman moninaista ja vaihtelevaa. Keräsin lehden toisensa jälkeen enkä ollut saada tarpeekseni.

Ei kai kenenkään elämä todella ole sellaista, tällaista. Ei edes minun, vaikka oikeastaan on kyllä.

Identiteetti

Löysin sinut radiokanavien viidakosta.

Nuorissa on todellakin muutos, toistelimme toisillemme käsi vaitonaisesti kättä hapuillen.

Enkä minä suostu rakentamaan sinulle identiteettiä. Haluaisin riisua omanikin.

Sillä identiteetti on vain saastainen illuusio,

vaillinaisuuden vaivoin piilottava kyhäelmä.
En minä ole yhtä kuin mitään.

En pysyvä stabiili tai riippuvainen,
vaikka niin toivoisin, luulisin, kuvittelisin.

Etkä sinä ole yksikään määritelmäni. Et edes omasi.

Puhumme eri kieliä samalla kanavalla. Kunnes hiljenemme.

Olemme hiljaa, sillä sanat hukuttivat meidät väkivaltaisesti.

Jos kysyt minulta sanoin, vangitset minut määritelmiisi. Viekottelet häkkin, jota en tule koskaan tuntemaan tai näkemään. En tahdo sinne, tukehdun. Ollaan vain vaiti ja hengitetään.

Olla olemassa on vain pyrkiä jatkamaan olemassaoloaan.

Enkä minä todella ole yhtä kuin mitään.

Mitä minä edes kuvittelen tarkoittavani haaveillessani, että voisimme pitää – saatika olla – yhtä? 

post-kaikki

Kaikkialla ympärilläni huutaa vääjäämätön tuho. Teknologinen kehitys on vain symboli sille, kuinka auttamattoman pilalla kaikki on. Elämme tuhon ja tuskan muistomerkkien keskellä. Osana niitä ja irtisanoutumatta. Harteillamme ihmiskunnan loputtoman syntisyyden taakka. Kollektiivinen karma ei anna meille anteeksi: on aikakausi kaiken jälkeen.

Länsimaan kasvatti kysyy: Mitä on aidosti välittää? Individualismi on sairaus, kulttuurin kautta leviävä rampauttava syöpä. Kasvaneena niin saumattomasti kiinni lihaani, että ohi ei ole katsomista. Kaikki käsitellään itsen läpi ja omia haluja kunnioittaen.

Me uskottelemme toisillemme passiivisen ymmärtäväisyyden riittävän. Se ei riitä. Suru on suhteellista, kyllä, mutta vilpittömyys ei. Ihminen ei ole jumala, eikä niin sietäisi kuvitellakaan. Tuhon profeetta, ehkä.

Egoistinen armahtaja hukkui omaan itsepetokseensa. Todella: Tahdonko edes tietää, mitä on aidosti välittää?