9/20/2016

meri ja sielu ovat ikuisia

Meri on heinäkuussa lämmin ja eloisa ja minä olen tullut pitkälle. Olen lähtenyt kotikaksioni seinien sisältä. Olen sulkenut oven, olen matkustanut pois. Matkustanut lakeille maille; toisten koteihin ja toisten turvasatamiin.

Olen voittanut monta kahakkaa. En öisillä nakkikioskeilla, mutta päivänvalossa katse peiliin suunnattuna. Päättäväisenä omaa sisintäni tarkkaillen olen etsinyt, löytänyt, repinyt auki ja tuntenut. Yksi kerrallaan ja vakaasti. Kaikella lempeydellämme olemme hoivanneet sinua, minua ja häntä herätäksemme jälleen uuteen heinäkuiseen aamuun. Tai syyskuun viileään auringonpaisteeseen takaisin Oulussa. Kaipuu Kainuuseen, Karjalaan: niityille, soille, metsiin ja syliin ei lopu koskaan, mutta minä olen totisesti tullut pitkälle. Olen tullut tutuksi.

Rakkaus on halua huolehtia; rakkaus on syleilyä ja pakahtumista. Oikeasti rakkaus on vain epämääräinen käsite ladattuna täyteen ylimääräisiä odotuksia. Mutta käsitteiden takana on todellinen maailma ja se maailma on ehkä mykkä, mutta täynnä tunteita ja juhannustaikoja. Maailma ei osoita sinulle tunteitasi eikä nimikoi niitä; vain sinä voit olla hiljaa ja hengittää sisääsi sen saman henkäyksen, jonka jokainen atomi ympärilläsi antaa periksi.

Atomit antavat periksi. Maailma on todella, totisesti, täynnä. Ja siksi olen juuri oikealla paikallani; en mahtuisi mihinkään muualle. Kerran kysyin sinulta: millainen onkaan elämä, jossa rakkautta pitää piilotella?

Syyskuinen meri on arka mutta hellä ja minun sieluni on ensikertaa punainen, vaikka hengitän yhä sinistä ilmaa. Lupaan, etten koskaan lakkaa rakastamasta. Ja kuinka voisinkaan – meri ja sielu ovat ikuisia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti